Byebyecicle

Tylppä, ilmatiiviiseen muovirasiaan säilötty eimiltääntunnu-tunne. Pyöräni on varastettu. Vien lehdet ja kun katson kivijalkaa nuuhkivan kissan perään jään tuijottamaan aukkoa rivissä. Tai ei se enää ole edes rivi, vain puolitoista pyörää harottaa telineessä, siitä puolikkaasta on viety renkaat. Katkottu kierrelukko on vierinyt kokonaisen pyörän takarenkaan viereen, lukkopesän vierestä poikki napsautettu entinen esine. Eilenkö se on viety? Viime yönä? Vai joulupäivänä. Eimiltääntunnu. Jostain syystä kannan kierrelukon pätkän kotiin kissan kanssa vaikka roskalaatikko olisi ollut vieressä.

Heilauttaessani avainnipusta vaaleapunakantaisen avaimen peukalon ja etusormen väliin, astuessani rappuun kissan perässä ajattelen isän pyörää. Se on kellarissa, isän ajohanskat siinä vieressä, ja pumppu. Runko on kuitenkin liian suuri minulle, hankalan korkuinen ja miesten mallia, ja olen ajatellut viedä sen maalle, varapyöräksi vanhan Cresentin viereen navettaan. Odottamaan kesävieraita.

Enemmän kuin pyörästä tai pyörättömyydestä, olen huolissani tästä mikroaaltouunin ja pakastuksen kestävän muovin taakse typistyvästä tuntemisesta. Mutta kai minä joskus itken, kesällä, maalla. Kitken ja itken. Ja kasvatan tomaatteja.