Sunnunnun
Kotipihan mäessä loskana painunut lumi on alkanut jäätyä uudelleen. Askel rikkoo ritisevän pinnan, painuu summittaisesti syvään, jalka ei tunne kylmää koloa. Takissani on jäljellä yksi nappi. Taskusta pääsee vuorin ja kankaan väliin koko selän mitalta, tarkemmin miettien oikea tasku on koko takin syvyinen. Minulla ei ole kylmä koska olen kävellyt punatakkisen rinnalla kukkullalle ystävän iloa kuplien, joka toinen askel ilmaa hypäten. Silti muistan kotimäessä Fröken Smillaa ja tämän täydellistä talvivarustusta. Tulenkohan koskaan suhtautumaan talveen niin asiantuntevalla hartaudella, niin materiaaliteknisesti kuin Hoegin tummasilmäinen lumetar. Liian suuri pipo tuntuu kuumalta, otsahiukset hikilitustavat ohimoilla, lapasen peukalo on sentään harsittu. Samantien kirjamuisto katoaa kun toinen ajatus työntää sen kuvan reunalta ulos.
Palaan samaa reittiä kun lähdin, mutta eri pisteestä kuin jonne alkujaan kuvittelin olevani matkalla. Hymähdän, tämähän nyt on. Oppitunti elämään, osa 723, uusinta. Sunnuntaikävelijä suuremman ymmärryksen tiellä. Jälkikäteen on turha pelätä enää, tuntematon on nähty jo. Mutta jos olisin tiennyt päätyväni keskustan kuppilaan korvapuustikahveille påtåreineen, olisin ehkä harkinnut pientä laittoa, kenties empinyt koko kävelyllelähdön ideaa. Sen sijaan olen latuskatukkaisena ja lepattavin takinliepein kirkastanut mieltäni keskustellen ja kävellen, mutissut omiani pöhköille Norfolkinaraukarian oksille ja hurmioitunut mustikkahillorahkapullasta. Lopulta palannut hymyillen kotiin, vaikka vatsanpohja onkin keinunut hiljaa, odotusta. Toisinaan rakkaat vuosikurssilaiset, on parempi tietää vähemmän kuin enemmän. Ja nyt menen kuorimaan juuripersiljani ja perunani ja miettimään maustamista.
Palaan samaa reittiä kun lähdin, mutta eri pisteestä kuin jonne alkujaan kuvittelin olevani matkalla. Hymähdän, tämähän nyt on. Oppitunti elämään, osa 723, uusinta. Sunnuntaikävelijä suuremman ymmärryksen tiellä. Jälkikäteen on turha pelätä enää, tuntematon on nähty jo. Mutta jos olisin tiennyt päätyväni keskustan kuppilaan korvapuustikahveille påtåreineen, olisin ehkä harkinnut pientä laittoa, kenties empinyt koko kävelyllelähdön ideaa. Sen sijaan olen latuskatukkaisena ja lepattavin takinliepein kirkastanut mieltäni keskustellen ja kävellen, mutissut omiani pöhköille Norfolkinaraukarian oksille ja hurmioitunut mustikkahillorahkapullasta. Lopulta palannut hymyillen kotiin, vaikka vatsanpohja onkin keinunut hiljaa, odotusta. Toisinaan rakkaat vuosikurssilaiset, on parempi tietää vähemmän kuin enemmän. Ja nyt menen kuorimaan juuripersiljani ja perunani ja miettimään maustamista.
Kommentit