Solangesta
Seuraavana aamuna palaan töihin. Olen juuri avannut lahjakirjan keväänvihreän kannen. Ilma viileän peiton alla alkaa lämmetä, paljaat sääret liikkuvat asentoa etsien, puuvillainen pussilakana on tuttu ja arkinen, pehmeä, ihoa vasten.
-- Naura kohtuullisesti, Solange, naura kohtuullisesti, kahdenkymmenen vuoden kuluttua sinulla on itselläsi... kahdenkymmenen vuoden... ei, ei, minähän olen täällä tilapäisesti... tilapäisesti... --
Untuvan alla kuumuneet jalat potkivat peittoa syrjään, kissa kiipeää puolittain syliin, antaa käden jäädä harmaalle lepäämään, oikea väsyy kirjan pitelystä. Polvet koukistuvat uutta asentoa.
-- Kuin unessa Solange otti kansion ja asetti sen paikoilleen hyllylle. Se liukui myöntyväisesti karsinaansa aiheuttamatta vähintäkään ajanhukkaa. Edelleen kuin unessa Solange mietti, minkä kansion hän juuri oli pannut paikoilleen. Hän ihmetteli, mitä se paperi oli pitänyt sisässään, jonka hän äsken oli sujauttanut kansioon. --
Tiesikö Timo? Että se olisin minä, joka mietin tarvikevarastossa miten vihreällä musteella tulisi kirjoittaa runoja, kirjoittaa nimeään Solange Solange Solange Solange.. Kylkeä ei voi vaihtaa unia näkevän kissan vuoksi, sääret suoristuvat, koukistuvat, kirja lepää sylissä. Naapurissa eletään sunnuntai-iltaa, lasten ääniä. Selkä venyy kaarelle sen verran ettei häiritse harmaan unta, palaa lepoasentoon. Oikea käden sormet kannattelevat kirjan rankaa, peukalo siipien välissä jatkan.
-- Jonkinmoinen tylsä tyytyväisyys hiipi Solangen jäseniin, kun hän huomasi todella unohtaneensa mitä oli juuri puuhannut. Minä edistyn, hän ajatteli. Minä edistyn. Muutaman vuoden kuluttua olen päässyt päämäärääni. Kun silloin lähden kotiin viideltä, en enää muista, mitä olen puuhannut päivän mittaan. --
Muutaman vuoden. Yhdeksän vuotta. Minun maailmassani ei ole mahdollista unohtaa, käsi väsyy, raukeus hiipii peiton alle, kiertyy jäseniin.
-- Joka päivä kello viisi, kun menen ulos toimiston ovesta kääntyy katkaisija sielussani ja kaikki muistot tästä unenkaltaisesta paikasta sammuvat. Astun vapaana kadulle auringonpaisteeseen tai tuuleen tai sateeseen. Minkään muiston ahdistamatta minä tanssin pitkin kadureunaa, katson ujostelematta vastaantulijoita kasvoihin, hymyillen ja itsevarmana. Kun joku kysyy minulta: mitä sinä teet työksesi? niin minä en tiedä. Kun joku kysyy minulta: hallitsetteko kirjanpidon? niin minä en tiedä. --
Kun joku kysyy minulta: yhdeksän vuotta? niin minä en tiedä. Huomenna palaan töihin, tänä aamuna.
[Willy Kyrklund; Solange, W+G, 1981]
-- Naura kohtuullisesti, Solange, naura kohtuullisesti, kahdenkymmenen vuoden kuluttua sinulla on itselläsi... kahdenkymmenen vuoden... ei, ei, minähän olen täällä tilapäisesti... tilapäisesti... --
Untuvan alla kuumuneet jalat potkivat peittoa syrjään, kissa kiipeää puolittain syliin, antaa käden jäädä harmaalle lepäämään, oikea väsyy kirjan pitelystä. Polvet koukistuvat uutta asentoa.
-- Kuin unessa Solange otti kansion ja asetti sen paikoilleen hyllylle. Se liukui myöntyväisesti karsinaansa aiheuttamatta vähintäkään ajanhukkaa. Edelleen kuin unessa Solange mietti, minkä kansion hän juuri oli pannut paikoilleen. Hän ihmetteli, mitä se paperi oli pitänyt sisässään, jonka hän äsken oli sujauttanut kansioon. --
Tiesikö Timo? Että se olisin minä, joka mietin tarvikevarastossa miten vihreällä musteella tulisi kirjoittaa runoja, kirjoittaa nimeään Solange Solange Solange Solange.. Kylkeä ei voi vaihtaa unia näkevän kissan vuoksi, sääret suoristuvat, koukistuvat, kirja lepää sylissä. Naapurissa eletään sunnuntai-iltaa, lasten ääniä. Selkä venyy kaarelle sen verran ettei häiritse harmaan unta, palaa lepoasentoon. Oikea käden sormet kannattelevat kirjan rankaa, peukalo siipien välissä jatkan.
-- Jonkinmoinen tylsä tyytyväisyys hiipi Solangen jäseniin, kun hän huomasi todella unohtaneensa mitä oli juuri puuhannut. Minä edistyn, hän ajatteli. Minä edistyn. Muutaman vuoden kuluttua olen päässyt päämäärääni. Kun silloin lähden kotiin viideltä, en enää muista, mitä olen puuhannut päivän mittaan. --
Muutaman vuoden. Yhdeksän vuotta. Minun maailmassani ei ole mahdollista unohtaa, käsi väsyy, raukeus hiipii peiton alle, kiertyy jäseniin.
-- Joka päivä kello viisi, kun menen ulos toimiston ovesta kääntyy katkaisija sielussani ja kaikki muistot tästä unenkaltaisesta paikasta sammuvat. Astun vapaana kadulle auringonpaisteeseen tai tuuleen tai sateeseen. Minkään muiston ahdistamatta minä tanssin pitkin kadureunaa, katson ujostelematta vastaantulijoita kasvoihin, hymyillen ja itsevarmana. Kun joku kysyy minulta: mitä sinä teet työksesi? niin minä en tiedä. Kun joku kysyy minulta: hallitsetteko kirjanpidon? niin minä en tiedä. --
Kun joku kysyy minulta: yhdeksän vuotta? niin minä en tiedä. Huomenna palaan töihin, tänä aamuna.
[Willy Kyrklund; Solange, W+G, 1981]
Kommentit
so long!
soon moro sano!
kauniisti sano.
pois on päästävä, poispoispois
vii