Riemuloma

Näihin uutisiin tähän vaihtuvaan kuvaan
yritän etsiä kiinnikettä, korulukkoa vahvempaa
jotain mikä ei häviä, vieri, hautaudu, luisu pois
näkyvistä ja siten lakkaa
olemasta se pysyvyys jona sen olen halunnut nähdä.

Selaan silmilläni, mieleni seisoo seinällä, katse
kunnes kuuntelen sanojasi jälleen ja vastaan niin kuin vastattava on,
rohkaisevasti. Sanottava se mikä on ilmeistä ja odotettua,
tämäntyyppisille keskusteluille ominaista.

Aika liikahtaa seuraavaan, jättää jälkeensä pitkän menneisyyden.
Hiljaisuuden jossa unohdus, ja me muut, paikalleenjäävät. Huone on valkoinen ulkopuolelta, eimikäänääni humisee kitkeränä.

Onko minulla nämä sanat, ovatko ne lukkoa vahvemmat. Olenko minä muutakin
kuin jokapäivinen työni, onko muutoksen keskuksesta ylipäänsä mahdollista löytää itseänsä. Mikä minä on jos minä itse ei suostu siihen. Köynnös, muratti ehkä. Tarvitsee pinnan. Takertuu seiniin ja muihin näennäisesti pysyviin pintoihin.

Mikä on voimistanut harmaan sävyjä, ja miksi ne venyvät vastavaloon.