Ensimmäisestä rivistä näyttää puuttuvan jotain kirjaimia.
Olen varma, että Nopea Rotta on käsitellyt kaikkia näitä kysymyksiä.
Ongelma ei ole nykyään mikään byrokratia, vaan pakonomainen muutos. Töitä tehdään lopulta hyvin vähän, pääosin uudelleenjärjestellään.
Perinteinen humanistinen vasemmisto kuvittelee, että he voivat kääntää työelämän ja tuotannon muutoksen jotenkin #olemalla itsensä#.
Tämä on synkin ja kammottavin harha. Se tekee jopa ympäristöaktivisteista ja runoilijoista tyhjän kuluttjia. Se on lopullinen tuote. Minä itse on lopullinen tuote.
Katsos niinpä puuttuu. Olen tuosta olemisesta osittain samaa mieltä, seisomme rivissä esimerkkeinä 'oikein olemisesta' ja katsomme kun maailma ajaa ohi. Mutta minä myös, kädet sivuilla. Siksi en oikein osaa lähteä osoittelemaan.
Pian kalenterin mukaan vanhetessani mietin tässä kyllä enemmänkin nuoruuden ja aikuisuuden rajaa. Missä se menee, milloin on astuttava toisesta toiseen, onko astuttava, ja miten se tehdään -tyylisesti. Ja mitä sitten?
"Me ollaan nuoriso" Ei ehkä enää. Eikä silti myöskään perhettä, asuntolainaa, varsinaista uraa. Hiukset letillä, kukkakuvioidut sukkahousut ja nahkahame. Pää täynnä ajatuksia taivaan pilvistä. Vii kolkytyks vee.
kasvetaanko vielä n. 20-vuotiaaksi, ja sit aletaan kehittyä.
30-v aletaan vanheta?
mut samal hetkel kun ihminen syntyy, se alkaa vanheta, se alkaa elää, mut samalla siirtyä lähemmäs kuolemaansa.
Anonyymi sanoi…
Mua ei ehkä kiinnosta vanheneminen fysiologisena ilmiönä, se on tuttua omasta kehosta, vaan enemmänkin yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä.
Minusta meidän nykyisten kolmekymppisten elämä etsii uomaansa, aikuistumisen malli riitteineen ei enää yksioikoisesti siirry vanhemmilta lapsille. Omassa ystäväpiirissä ajelehditaan olemista pohtien, aika harva on perheellinen, edes parisuhteessa, moni suunnittelee toista tutkintoa/uraa, pyristellään pätkätöissä, ei haluta omistaa asuntoa, autoa jne..
En sano että meille haahuilijoille pitäisi olla malli, vaan kysyn mikä se olisi, mikä olisi se muotti jossa kokea merkityksellisyyttä oman elämän suhteen tai vaihtoehtoisesti josta voisi rikkomalla irtautua ja löytää omansa? Tästä jos joku viisaampi kirjoittaisi niin suurella halulla lukisin.
Vii
Anonyymi sanoi…
Jos löydät jonkun suuren viisaan hyvän tekstin aiheesta, niin minuakin kovasti kiinnostaisi.
Joo sama täällä, siis kaipaan aikuistumisen muuttumistä käsittelevää hyvää ja puntaroivaa tekstiä, jossa mieluiten vastuutettaisiin asiasta yhteiskuntaa siten, että oma syyllisyys ja velantunne vanhemmille huojenisi. Mikä on ihan hölmöä, se velantunne siis, mutta minkäs teet. Me luodaan sitä mallia, niinkuin voxi sanoo, mutta luodaankohan me sitä seuraavia sukupolvia varten, vai luoko ne taas ihan omat meininkinsä? Luultavasti...
Kommentit
Olen varma, että Nopea Rotta on käsitellyt kaikkia näitä kysymyksiä.
Ongelma ei ole nykyään mikään byrokratia, vaan pakonomainen muutos. Töitä tehdään lopulta hyvin vähän, pääosin uudelleenjärjestellään.
Perinteinen humanistinen vasemmisto kuvittelee, että he voivat kääntää työelämän ja tuotannon muutoksen jotenkin #olemalla itsensä#.
Tämä on synkin ja kammottavin harha. Se tekee jopa ympäristöaktivisteista ja runoilijoista tyhjän kuluttjia. Se on lopullinen tuote. Minä itse on lopullinen tuote.
Olen tuosta olemisesta osittain samaa mieltä, seisomme rivissä esimerkkeinä 'oikein olemisesta' ja katsomme kun maailma ajaa ohi. Mutta minä myös, kädet sivuilla. Siksi en oikein osaa lähteä osoittelemaan.
Pian kalenterin mukaan vanhetessani mietin tässä kyllä enemmänkin nuoruuden ja aikuisuuden rajaa. Missä se menee, milloin on astuttava toisesta toiseen, onko astuttava, ja miten se tehdään -tyylisesti. Ja mitä sitten?
"Me ollaan nuoriso" Ei ehkä enää. Eikä silti myöskään perhettä, asuntolainaa, varsinaista uraa. Hiukset letillä, kukkakuvioidut sukkahousut ja nahkahame. Pää täynnä ajatuksia taivaan pilvistä. Vii kolkytyks vee.
milloin vielä kasvetaan?
kasvetaanko vielä n. 20-vuotiaaksi, ja sit aletaan kehittyä.
30-v aletaan vanheta?
mut samal hetkel kun ihminen syntyy, se alkaa vanheta, se alkaa elää, mut samalla siirtyä lähemmäs kuolemaansa.
Minusta meidän nykyisten kolmekymppisten elämä etsii uomaansa, aikuistumisen malli riitteineen ei enää yksioikoisesti siirry vanhemmilta lapsille. Omassa ystäväpiirissä ajelehditaan olemista pohtien, aika harva on perheellinen, edes parisuhteessa, moni suunnittelee toista tutkintoa/uraa, pyristellään pätkätöissä, ei haluta omistaa asuntoa, autoa jne..
En sano että meille haahuilijoille pitäisi olla malli, vaan kysyn mikä se olisi, mikä olisi se muotti jossa kokea merkityksellisyyttä oman elämän suhteen tai vaihtoehtoisesti josta voisi rikkomalla irtautua ja löytää omansa? Tästä jos joku viisaampi kirjoittaisi niin suurella halulla lukisin.
Vii
voxukka, niinpä. hieromme neniämme muutoksen mustaan multaan ja toivomme löytävämme.. uh, uuden tavan olla (tasapainoisia itsensähyväksyviä) aikuisia?
Vii