Rivien välistä, välittämättä

Paah. Karsastusta molemmissa silmissä, omaa tekstiä lukiessa. Tekisi mieli niin kuin Kingistä kesäisin. Paikata päättömiä lauseita ojoon mutten voi suostua omaan mielitekooni. Ensiksikin, jos aloittaisin tekstien oikomisen, siitä ei tulisi loppua (loppua, loppua. Voi tätä hoppua, hoppua, hoppua. Laukata laukkaa, l…), toiseksi haamupäivitykset ovat juntteja ja vielä pisteeksi, mitä sitten? Vaikka tosissani tänne kirjoitan, tietäisitte vain, niin niin tosissani en suostu olemaan.

Kävin tänään pitkämeilistä (viittaan sähköpostiin) kirjeenvaihtoa ystävän kanssa. Vaikka oli se pitkämielistäkin, kirjeenvaihtokumppanin näkökulmasta. Luin meilin aamulla ja vastasin takaisin työpäivän päätteeksi illalla. Oli hetkellisesti ihana kirjoittaa sähköpostin ja muiden nopeiden viestinten rapauttamaa kieltä, pienin alkukirjaimin ja sanoista päätteitä pois tiputtaen. Niin, puhekieltä. Teksti juoksi itsensä valmiiksi, ajatukset pirskahtelivat selkeyttä vaikka kirjoitetut sanat eivät olleetkaan suoraselkäisiä kaunokirjokaisia.

Hiljaisessa konttorissa kirjoittaminen, laukkaavien sanojen ihanuus vahvistui kontrastissa juuri päättyneeseen työpäivään. Olin koko päivän tuijottanut puhki liian pieniksi pakattuja Excel-taulukkoja, leikannut ja liimannut lukuja solusta toiseen, halkonut pilkkuja, eksynyt kansiopolulta, tallentunut väärään paikkaan väärällä nimellä. Tullut vakuuttuneemmaksi vain olevani .doc enkä .xls, jos tiedostomuodolla määritettäisiin minuutta (jako on kieltämättä aika mustavalkoinen, mutta värittömyydessään selkeä). No niin.

Tein tänään myös ensimmäisen retkeni Amazonilla. Tilasin puolalaisen Herbert Zbigniewin runokokoelman josta Helsingin kaupunki ei hakemistonsa mukaan omista yhtään painosta. Pentti Saarikoski käänsi Kirje vaimolleni-kirjassaan Tuulalleen kappaleen runoilijan kirjoittamasta ja innostuin. Kuunnelkaa tätä:

”Hengettömät esineet ovat aina oikeassa, eikä niitä ikävä kyllä voi moittia mistään. En ole koskaan nähnyt tuolin vaihtavan jalkaa, tai vuoteen nousevan takajaloilleen. Eivätkä pöydät, vaikka olisivatkin väsyneitä, rohkene laskeutua polvilleen. Epäilen esineiden menettelevän näin muistuttaakseen meitä jatkuvasti meidän epävakaisuudestamme.”

Mainio. En tosin ole varma onko kyseinen kappale mukana tilaamassani kokoelmassa, mutta se olisi jo liiallista varmistelua. Sokkona sattumat maistuvat paremmilta (ei päde hernekeittoon).

Nyt kömmin peiton alle Brodskyn kanssa. Tämä ei ole yhden illan suhde, palaan Ei ihan ihminenkään-esseen pariin epäsäännöllisin väliajoin. Aina kun kaipaan selkeyttä, sanoja joita on helppo hengittää.