Absurdia nimeltä perhe
Lauantai.
Kippaan vaniljakreemillä päällystettyjä vadelmakuormia pikkulusikalla suuhun äidin keittiössä. "Viattomia vadelmia" pyörii mielessä, tarhattuja tietenkin, mutta talvinen makuaisti voi vain aavistaa kesää eikä erottele polun varren villivadelmia tarhatuotetuista. Istutaan pyöreän pöydän ääressä. Väsymykseen asti puhutaan ja kuunnellaan. Vuorotellen, päällekkäin, kaanonissa, harhaillen, keskittyen. Haetaan sävyjä, tulkitaan väärin, taivutaan. Ymmärretään. Äiti ja tytär. Vadelmat valuvat nestettä.
En jaksa kuunnella enempää. Sisko on tehnyt väärin. Ymmärretään, ymmärretään. Eikä kuitenkaan voida tajuta. Miksi pitää yrittää ymmärtää? Päätän lakata yrittämästä. Ehkä jossain vaiheessa järjettömästä kääntyy esiin järkevä. Väsyttää.
Mietin vastaripustettuja tauluja asuntoni seinällä. Isä tuli poran kanssa niin kuin aina ennenkin. Etsittiin sopivaa ruuvia, mitattiin etäisyyksiä. Rauhallinen, turha sitä on liikaa miettiä-isä. "Tää on nyt näin, tehdään nyt nää jutut, sitten ehkä helpottaa" Muutetaan ja etsitään jatkojohtoja, asennetaan pesukoneen poistoletku. "Sitten on loppuelämä aikaa järjestellä tavaroita ja asioita."
Illalla baarissa kuuntelen siskon ystävää, vatsassa kiertää. Pettymys tuhahtelee ilmoille, leijuu pöydän yllä lampun valokeilassa. Kuinka kauan vielä?
Lauantai/sunnuntaiyö.
Oluen ja tupakansavun juovuttamia unia, heräilen parin tunnin välein. Vaihdan kyljeltä toiselle. Mietin unta, maanittelen, pitäisi saada nukutuksi, Tallinna menee muuten pilalle.
Sunnuntai/maanantaiyö.
Väsyneenä nukahdan nopeasti, aamuyöstä uni ohenee niin kuin on tehnyt viimeisen kuukauden ajan. Puhelimen herätyskello sekoittuu uneen, luulen. Silmät eivät aukea, kurotan kohti välkkyvää puhelinta. Se ei herätä vaan soi, siskon mies soittaa. Kello on kaksi. Vastaan unisesti. Puhelu katkaistaan soittajan päästä. En soita takaisin. Uskallan olla itsekäs, mutta vain sen hetken verran. Pelkään etten nuku koko loppuyönä ja tiedän, etten selviä työpäivästä lepäämättä. Olen täysin hereillä, nyt en (tietenkään) nuku sen vuoksi etten soittanut. Mietin yön pitkää yksinäisyyttä, sen ahdistavaa äärettömyyttä jonka päättymätöntä pintaa omat ongelmat peilaavat, jossain rintalastan alla kasvaa möykky. Mitä jos jotain tapahtuu kun en soittanut perään? Jossain vaiheessa vaivun horteeseen josta herään väsyneenä, myöhässä.
Maanantai.
Väsyttää. Laitan siskolle viestin, kysyn onko mies ok. Saan lyhyen vastauksen "On, nyt." Olivat valvoneet yötä puhelimessa. Pelkään siskon terveyden puolesta. Syyllistän vuoroin itseäni, vuoroin siskoa. Perjantain juhla tuntuu valheelliselta, voiko päivästä syntyä oikeaa iloa?
Kolme hyvin nukuttua yötä, kolme parempaa päivää. Päätän että voi. Maalaan huulet äidiltä joululahjaksi saadulla verenpunaisella huulipunalla (argentiinalaiseen tangoon ajateltu asuste, mainio oivallus äidiltä), harhautan hymyn esiin jos ei muuten!
Mutta viekää pois tämä soppa, minulle ei maistu enää.
Kippaan vaniljakreemillä päällystettyjä vadelmakuormia pikkulusikalla suuhun äidin keittiössä. "Viattomia vadelmia" pyörii mielessä, tarhattuja tietenkin, mutta talvinen makuaisti voi vain aavistaa kesää eikä erottele polun varren villivadelmia tarhatuotetuista. Istutaan pyöreän pöydän ääressä. Väsymykseen asti puhutaan ja kuunnellaan. Vuorotellen, päällekkäin, kaanonissa, harhaillen, keskittyen. Haetaan sävyjä, tulkitaan väärin, taivutaan. Ymmärretään. Äiti ja tytär. Vadelmat valuvat nestettä.
En jaksa kuunnella enempää. Sisko on tehnyt väärin. Ymmärretään, ymmärretään. Eikä kuitenkaan voida tajuta. Miksi pitää yrittää ymmärtää? Päätän lakata yrittämästä. Ehkä jossain vaiheessa järjettömästä kääntyy esiin järkevä. Väsyttää.
Mietin vastaripustettuja tauluja asuntoni seinällä. Isä tuli poran kanssa niin kuin aina ennenkin. Etsittiin sopivaa ruuvia, mitattiin etäisyyksiä. Rauhallinen, turha sitä on liikaa miettiä-isä. "Tää on nyt näin, tehdään nyt nää jutut, sitten ehkä helpottaa" Muutetaan ja etsitään jatkojohtoja, asennetaan pesukoneen poistoletku. "Sitten on loppuelämä aikaa järjestellä tavaroita ja asioita."
Illalla baarissa kuuntelen siskon ystävää, vatsassa kiertää. Pettymys tuhahtelee ilmoille, leijuu pöydän yllä lampun valokeilassa. Kuinka kauan vielä?
Lauantai/sunnuntaiyö.
Oluen ja tupakansavun juovuttamia unia, heräilen parin tunnin välein. Vaihdan kyljeltä toiselle. Mietin unta, maanittelen, pitäisi saada nukutuksi, Tallinna menee muuten pilalle.
Sunnuntai/maanantaiyö.
Väsyneenä nukahdan nopeasti, aamuyöstä uni ohenee niin kuin on tehnyt viimeisen kuukauden ajan. Puhelimen herätyskello sekoittuu uneen, luulen. Silmät eivät aukea, kurotan kohti välkkyvää puhelinta. Se ei herätä vaan soi, siskon mies soittaa. Kello on kaksi. Vastaan unisesti. Puhelu katkaistaan soittajan päästä. En soita takaisin. Uskallan olla itsekäs, mutta vain sen hetken verran. Pelkään etten nuku koko loppuyönä ja tiedän, etten selviä työpäivästä lepäämättä. Olen täysin hereillä, nyt en (tietenkään) nuku sen vuoksi etten soittanut. Mietin yön pitkää yksinäisyyttä, sen ahdistavaa äärettömyyttä jonka päättymätöntä pintaa omat ongelmat peilaavat, jossain rintalastan alla kasvaa möykky. Mitä jos jotain tapahtuu kun en soittanut perään? Jossain vaiheessa vaivun horteeseen josta herään väsyneenä, myöhässä.
Maanantai.
Väsyttää. Laitan siskolle viestin, kysyn onko mies ok. Saan lyhyen vastauksen "On, nyt." Olivat valvoneet yötä puhelimessa. Pelkään siskon terveyden puolesta. Syyllistän vuoroin itseäni, vuoroin siskoa. Perjantain juhla tuntuu valheelliselta, voiko päivästä syntyä oikeaa iloa?
Kolme hyvin nukuttua yötä, kolme parempaa päivää. Päätän että voi. Maalaan huulet äidiltä joululahjaksi saadulla verenpunaisella huulipunalla (argentiinalaiseen tangoon ajateltu asuste, mainio oivallus äidiltä), harhautan hymyn esiin jos ei muuten!
Mutta viekää pois tämä soppa, minulle ei maistu enää.
Kommentit