Valokuvissa näyttelemisestä
Väsyneenä tyrskyn yli koko ajan, uni ei tee kasvoista levänneitä jos illalla viimeiseksi tunteet haluavat huuhtoa kyynelkanavia.
Kiirehdin läpi Keith Johnstonen kirjaa Impro, joka nimensä mukaisesti antaa työkaluja teatterin opettamiseen, improvisaation tekniikoihin (pointless to say, olennaisempaa lukemistoa vältellen..). Johnstonen esimerkit ovat paitsi sujuvasti kuvattuja - harjoitukset piirtyvät selkeinä eteeni - ja hauskoja, myös valaisevia omaa käyttäytymistä ajatellen.
Improvisoimme minkä kerkiämme kaikessa kanssakäymisessä, koulussa, työssä, kadulla, ystävien seurassa. Käytöstä, keskusteluja ja olemusta ohjaavat tiedostavalta katsomiselta piilotetut status ja tilan käyttö, jotka muuttuvat näkyviksi kirjan lukemisen myötä. Pienillä harjoituksilla vaikkapa kadulla kävellessään voi määrittää omaa valta-asemaaansa kanssakävelijöiden hierarkiassa.
Hämmentävää saada itseään kiinni pelaamisesta, mutta lukiessa pulpahtelee mieleen vähän väliä esimerkkejä omaan käyttäytymiseen liittyen. Huomaamatta keinun high ja low statusten väliä, milloin itseäni keskustelussa ylentäen, milloin alentaen (vaikka kriittisesti jos mietin niin alentaminenkaan ei ole kovin mairittelevaa, yhtä hyvin alennan statustani noustakseni paremmaksi ihmiseksi keskustelukumppanini silmissä, ns."väärää nöyryyttä" Miitta Sorvalin mieleenpainunutta improvisoitua (!) repliikkiä mukaillen ..heijastuma Hardwickin muinoisesta Nyhjää tyhjästä-improvisaatioteatteri tv-sarjasta).
Kohteliaisuuden torjuminen "Ihana pusero sulla päällä tänään, toi väri sointuu kauniisti sun hiuksiin." "Njää, täähän on ihan on nyt vaan tämmönen, vanha pusero." kelpaa jo esimerkiksi statuksen piirtymisestä keskutelunvarteen, paitsi että blokkaan ystävällisen huomionosoituksen, myös alennan ystäväni keskustelussa väheksymällä hänen mielipidettään.
Jään muistelemaan valokuvia ja niiden ottamiseen liittynyttä poseerausta. Aina joku toistaa samat "mä epäonnistun aina valokuvissa" tai "mä en vaan oo kuvauksellinen" kun kamera kaivetaan esiin tilannetta tallentamaan. Johnstone kirjoittaa tästä myös, yritämme tiedostamatta peittää kuvissa itsemme, tai parannella omaa kuvaamme, jähmettymällä status-asentoihin tai näyttelemällä ylirentoa. Jos sama kuva otettaisiin kohteen tietämättä, olisi kehon asento ja kasvojen ilme luultavasti paljon rennompi, luonnollisempi.
Hypin mielleyhtymästä toiseen, jään miettimään itseäni esiintymistilanteissa. Tulevat Ilmari-vierailut jännittävät jo kun mietin luokan edessä puhumista. Jollain mielen tasolla tajuan miten tulisi olla. Pystyn kuvittelemaan tilanteen eteeni, olen yleisön edessä, mutta itse asiassa asiani ja kuulijoiden välissä, välittäjänä, avoimena molempiin suuntiin. Sen sijaan että papattaisin kalvot läpi kaukaisuuteen tuijottaen, sinne jonnekin missä ajatuksen häntä viipottaa, peläten otteen kirpoavan ja suun hiljenevän.
Tiedän jo haparoivani ensimmäisen vierailun puolittaisessa pimeydessä, asialtakin sulkeutuen. En pidä tästä ajatuksesta, mutta se pitää kiinni minusta. Pitää vielä paljon harjoittaa mielikuvaa, visualisoida aukioloa, ajatus tuntuu hyvältä, jos se saisi myös toimimaan.
Kiirehdin läpi Keith Johnstonen kirjaa Impro, joka nimensä mukaisesti antaa työkaluja teatterin opettamiseen, improvisaation tekniikoihin (pointless to say, olennaisempaa lukemistoa vältellen..). Johnstonen esimerkit ovat paitsi sujuvasti kuvattuja - harjoitukset piirtyvät selkeinä eteeni - ja hauskoja, myös valaisevia omaa käyttäytymistä ajatellen.
Improvisoimme minkä kerkiämme kaikessa kanssakäymisessä, koulussa, työssä, kadulla, ystävien seurassa. Käytöstä, keskusteluja ja olemusta ohjaavat tiedostavalta katsomiselta piilotetut status ja tilan käyttö, jotka muuttuvat näkyviksi kirjan lukemisen myötä. Pienillä harjoituksilla vaikkapa kadulla kävellessään voi määrittää omaa valta-asemaaansa kanssakävelijöiden hierarkiassa.
Hämmentävää saada itseään kiinni pelaamisesta, mutta lukiessa pulpahtelee mieleen vähän väliä esimerkkejä omaan käyttäytymiseen liittyen. Huomaamatta keinun high ja low statusten väliä, milloin itseäni keskustelussa ylentäen, milloin alentaen (vaikka kriittisesti jos mietin niin alentaminenkaan ei ole kovin mairittelevaa, yhtä hyvin alennan statustani noustakseni paremmaksi ihmiseksi keskustelukumppanini silmissä, ns."väärää nöyryyttä" Miitta Sorvalin mieleenpainunutta improvisoitua (!) repliikkiä mukaillen ..heijastuma Hardwickin muinoisesta Nyhjää tyhjästä-improvisaatioteatteri tv-sarjasta).
Kohteliaisuuden torjuminen "Ihana pusero sulla päällä tänään, toi väri sointuu kauniisti sun hiuksiin." "Njää, täähän on ihan on nyt vaan tämmönen, vanha pusero." kelpaa jo esimerkiksi statuksen piirtymisestä keskutelunvarteen, paitsi että blokkaan ystävällisen huomionosoituksen, myös alennan ystäväni keskustelussa väheksymällä hänen mielipidettään.
Jään muistelemaan valokuvia ja niiden ottamiseen liittynyttä poseerausta. Aina joku toistaa samat "mä epäonnistun aina valokuvissa" tai "mä en vaan oo kuvauksellinen" kun kamera kaivetaan esiin tilannetta tallentamaan. Johnstone kirjoittaa tästä myös, yritämme tiedostamatta peittää kuvissa itsemme, tai parannella omaa kuvaamme, jähmettymällä status-asentoihin tai näyttelemällä ylirentoa. Jos sama kuva otettaisiin kohteen tietämättä, olisi kehon asento ja kasvojen ilme luultavasti paljon rennompi, luonnollisempi.
Hypin mielleyhtymästä toiseen, jään miettimään itseäni esiintymistilanteissa. Tulevat Ilmari-vierailut jännittävät jo kun mietin luokan edessä puhumista. Jollain mielen tasolla tajuan miten tulisi olla. Pystyn kuvittelemaan tilanteen eteeni, olen yleisön edessä, mutta itse asiassa asiani ja kuulijoiden välissä, välittäjänä, avoimena molempiin suuntiin. Sen sijaan että papattaisin kalvot läpi kaukaisuuteen tuijottaen, sinne jonnekin missä ajatuksen häntä viipottaa, peläten otteen kirpoavan ja suun hiljenevän.
Tiedän jo haparoivani ensimmäisen vierailun puolittaisessa pimeydessä, asialtakin sulkeutuen. En pidä tästä ajatuksesta, mutta se pitää kiinni minusta. Pitää vielä paljon harjoittaa mielikuvaa, visualisoida aukioloa, ajatus tuntuu hyvältä, jos se saisi myös toimimaan.
Kommentit