Lontoon rakeita

Tämän kirjoittaminen on yritys sinnitellä hereillä vielä hetki, odottaa että aika ehtii nukkumaanmenoon asti, väsymyksen kurtistamista kulmista huolimatta en usko pystyväni kahdentoista tunnin yöuniin - voisin tietysti käyttää aamun tunnit tehokkaasti gradun kanssa, mutta ehkä kuitenkin yritän saada nyt alas (heijastelen päivällä puhuttua ruotsia, ylöshän nämä suomeksi kirjataan) edes muutaman viitteen matkalta.

Lentokenttäverotettujen yöunien jälkeen ajatukset roikkuvat huonosti lingotun pyykin tavoin, silmäluomia imitoiden. Päivä on ollut matalaliitoa lukuun ottamatta hetkellisestä presentaationostoa. Graduseminaarin jälkeen kotona, sateen raapiessa ikkunalasia uupumus tyrskähtää yli ennen kuin saan mieltä määräävän kehon tasapainoon lämpimän keiton avulla. Nojatuolin pakottama takakeno tuntuu parhaalta asennolta tuijottaa ruutua näiden lepäämättömien luomien alta.

Olo vaati aloittamaan nurjalta puolelta, mutta niistä matkustamisen toisista puolista.

Marraskuinen Lontoo yllätti valoisuudellaan ja vihreydellään. (Liittäisin tähän kuvan loputtomasta Kensington Parkista jossa lämmin syksy on säästänyt lehtien keltaisessa ja nurmen vihreässä kesän kirkkauden, mutta kuvat ovat kamerassa vielä.) Suuren kaupungin elävä lempeys (niin, se tuntuu yhtä kummalliselta kirjoittaa) kirjoi ajatuksen ulkomaille muutosta houkutuksen värein. Kirpeän aurinkoisena lauantaina kädet lämpimissä otteissa, oikea takewaykahvin ympärillä ja vasen Murun oikeassa, askeleet toisiaan rytmittäen houkutus epäilemättä huijasi kimalteellaan, mutta ajatus jää varmasti pyörimään hippuna taskunpohjalle, josta sen sitten joskus vetää vahingossa esiin kotiavainta kaivaessa..

Eläintarha on sanana jo surullinen, siitä huolimatta ja sen vuoksi Zairen inhimillisen katseen kohtaaminen ja urahtava tervehdys olivat yksi matkan mieleenpainuneimmista muistoista. Näiden sukulaiseläinten apatia samoin kuin kissaeläinten häkin seinää mittaavat pakkoliikkeet saa surulliseksi, ja tuntuu etten osaa kirjoittaa aiheesta oikein sanoin. Palveleeko eläinten tarhaelättäminen tarkoitustaan elämän monimuotoisuuden viestijänä, niin kuin eläintarhat toimintaansa markkinoivat. En osaa päättää. Epäilen - hetken aikaa kiljuvia, sokerihiprakkaisia lapsia ja heidän villieläimiä kotieläimen tavoin puhuttelevia vanhempiaan tarkkailtuani. Miehen mietteissä on pointtinsa, kaupunkilaislasten riemu ja innostus eivät varmasti menettäisi tehoissaan vaikka aitauksessa kopsuttelisi maatila- ja kotieläimet laajaa reviiriä luonnossa laiduntavien Amurin-leopardin tai Jos the Rhinon sijaan.

Yksi iltapäivä kului suunnitelmien mukaisesti Charing's Crossin kirjakaduilla, joilla travelling light-periaate pyyhkiytyi mielestä kirjakauppojen tarjotaan eksyessä. Jotenkin kuitenkin järki onnistui korottamaan ääntään ja sai tekemään valintoja kaiken kiinnostavan mukaan haalimisen sijaan. Muuten matka oli mukavan shoppailustressivapaa, yksi miehen kanssa matkustamisen eduista kai (en tosin varmaan edes osaisi shoppailla rennosti miehen kanssa vaikka semmoinen lähtisi mukaan vapaaehtoisesti). Sunnuntainen pyörähdys lelu- ja levykaupassa Oxford Streetillä riitti sitä lajia, sitä paitsi jos elämä on [kallista] niin Lontoossa se on sitä caps lock pohjassa.

Muita muistoja, verkkokalvolle piirtyneitä vastaantulijoita, metromatkustajia, kadunkulmia, hajuja, makuja, valoja, tunteita tai tuntemuksia en jaksa tähän kirjata, eivät hetkeen sidottuina ja suljetun henkilökohtaisesti koettuina välittyisi vaikka kuinka yrittäisin. Hyvää yötä.