Aurajoella
Välillä rytmi nappaa mukaansa, pakottaa tulla kuulluksi ja koetuksi siellä missä sitä vähiten odottaisi.
Alaselän ja lanteiden kivuliaasti supistelevista lihaksista on kasvanut ihon alle vyö, joka tuntuu uloshengityksellä, on läsnä seistessä ja kävellessä. Sitä liennyttääkseni, myöhäisestä ajankohdasta johtuvan paremman puutteessa suuntaan Fabianinkadulle, yliopiston kuntosalille. Sali on täynnä omaansa keskittyneitä, pumppaavia, taipuvia, polkevia, soutavia, jolkottavia, venytteleviä opiskelijoita.
Harminpoikanen puhaltuu itseltä huomaamatta huulien välistä kun lasken neljä jalkaparia neljällä juoksumatolla. Jostain syystä vain juostessa lämpenevät kankeutta naksuvat lihakseni kunnolla. Valitsen seuraavaksi parhaan ja istun soutulaitteen satulaan. Molemmilla puolillani ovat laitteensa satuloineet soutajakollegat jo pari kilometriä alempana kuvitteellisilla joenumillaan (itse soudan jostain syystä aina Aurajokea pitkin, vaikka sen rannat ovat minulle todellisuudessa tuntemattomat). Pari minuuttia rauhallisia vetoja ja huomaan uppoutuneeni laitteen suhinan rytmittämään liikkeeseen. Ajatukset ovat löyhiä ja karkaavat katseen kohdentuessa uuteen pisteeseen.
Veto vedolta kaiuttimista koliseva RHCP häviää taustalle, ihmiset sulautuvat osiksi laitteittaan, jatkavat liikkeillään juoksumaton rullaavaa kilometritehdasta, taipuvat osana vatsalihas- ja selkäpenkkejä rytmikkääseen epätahtiin, sätkyttelevät raajojaan askelkoneeseen tukeutuen, kävelyä koneen tahtiin imitoiden. Oma olo on unenomainen, pää kääntyy aistimaan kaikkea tätä liioitellun hitaasti, pehmeästi kuin jonkin muun liikuttamana. Jatkan vetoja, jalat vuoroin koukistuen vuoroin suoristuen. Veto, suhinaa, veto, suhinaa. Salin vastapäisellä laidalla vatsalihakset kouristavat vartaloita äänettömästi ylös-alas, ylös-alas, juoksumatot taustalla thumpthumpthumpthump.
Hetkittäin salin omintakeinen rytmi ohenee, melkein katoaa, mutta saan siitä vaivattomasti kiinni uudestaan, tai se minusta. En malta nousta satulasta vaan pitkitän urakkaa kilometrillä. Lopulta päästän irti rytmistä, jatkan vuorostani laitteita omalla kehollani, venyttelen liian huolimattomasti alaselkää ajatellen, istun hetken saunassa ja jatkan kotiin. Rytmin ajatus saa hymyilemään matkalla, sen mukaan antautuminen oli kuin hetken hengähdys, pakoa todellisuudesta.
Alaselän ja lanteiden kivuliaasti supistelevista lihaksista on kasvanut ihon alle vyö, joka tuntuu uloshengityksellä, on läsnä seistessä ja kävellessä. Sitä liennyttääkseni, myöhäisestä ajankohdasta johtuvan paremman puutteessa suuntaan Fabianinkadulle, yliopiston kuntosalille. Sali on täynnä omaansa keskittyneitä, pumppaavia, taipuvia, polkevia, soutavia, jolkottavia, venytteleviä opiskelijoita.
Harminpoikanen puhaltuu itseltä huomaamatta huulien välistä kun lasken neljä jalkaparia neljällä juoksumatolla. Jostain syystä vain juostessa lämpenevät kankeutta naksuvat lihakseni kunnolla. Valitsen seuraavaksi parhaan ja istun soutulaitteen satulaan. Molemmilla puolillani ovat laitteensa satuloineet soutajakollegat jo pari kilometriä alempana kuvitteellisilla joenumillaan (itse soudan jostain syystä aina Aurajokea pitkin, vaikka sen rannat ovat minulle todellisuudessa tuntemattomat). Pari minuuttia rauhallisia vetoja ja huomaan uppoutuneeni laitteen suhinan rytmittämään liikkeeseen. Ajatukset ovat löyhiä ja karkaavat katseen kohdentuessa uuteen pisteeseen.
Veto vedolta kaiuttimista koliseva RHCP häviää taustalle, ihmiset sulautuvat osiksi laitteittaan, jatkavat liikkeillään juoksumaton rullaavaa kilometritehdasta, taipuvat osana vatsalihas- ja selkäpenkkejä rytmikkääseen epätahtiin, sätkyttelevät raajojaan askelkoneeseen tukeutuen, kävelyä koneen tahtiin imitoiden. Oma olo on unenomainen, pää kääntyy aistimaan kaikkea tätä liioitellun hitaasti, pehmeästi kuin jonkin muun liikuttamana. Jatkan vetoja, jalat vuoroin koukistuen vuoroin suoristuen. Veto, suhinaa, veto, suhinaa. Salin vastapäisellä laidalla vatsalihakset kouristavat vartaloita äänettömästi ylös-alas, ylös-alas, juoksumatot taustalla thumpthumpthumpthump.
Hetkittäin salin omintakeinen rytmi ohenee, melkein katoaa, mutta saan siitä vaivattomasti kiinni uudestaan, tai se minusta. En malta nousta satulasta vaan pitkitän urakkaa kilometrillä. Lopulta päästän irti rytmistä, jatkan vuorostani laitteita omalla kehollani, venyttelen liian huolimattomasti alaselkää ajatellen, istun hetken saunassa ja jatkan kotiin. Rytmin ajatus saa hymyilemään matkalla, sen mukaan antautuminen oli kuin hetken hengähdys, pakoa todellisuudesta.
Kommentit