Ulkoa ja sisältä
Lauantaiaamupäivä on kuulas ja pakottamaton kun kävelen kuntosalille. Muu, kaikki, sitten tuntuukin pakotetulta, peiton alta ylösnousu, syöminen, gradu- ja muihin töihin ryhtyminen. Päätän pinnistää salille, saadakseni rutiinista kiinni jälleen, viikon tauon jälkeen. Punttikselle punnertautumiseen kuluu todennäköisesti enemmän energiaa suhteessa kuin laitteissa puolihuolimattomasti rehkimiseen. Saan itseni kuitenkin järjen voimalla liikkeelle, väsyttämällä lihaksia yritän saada mahan kurnimaan normaalisti. Ketju on tuttu, syömättömyydestä voimattomuuteen, pimeämpään, ympäri, ympäri.
Kotona huomaan onnistuneeni osittain, sain juuri yhden banaanin ja yhden leivän syötyä, kahvikupin kera. Toinen, yksinäisen näköinen kurkkujuustoruisleipä jää lautaselle kuivumaan jos en pakota itseäni pureskelemaan ja nielemään. Ääh, peittelen sen folioon ja syön iltapäivällä, lupaan.
Pakottaminen on levinnyt kirjoittamiseenkin. Lauseiden, sanojenkin välit kasvavat valtaviksi, en jaksa tai edes uskalla ottaa vauhtia joka pisteen jälkeen, hypätä kuilun yli mahan jännitysmöykkyä mukana kantaen.
Saada vain olla, lukea runoja ja kuunnella musiikkia, ympäröityä kauneudella ja toivoa itsensä osaksi sitä. Heilun maailmojen rajapinnassa, sovittamattomien ympäristöjen, sisäisen ja ulkoisen. En sovi niihin enkä näihin sanoihin, joita kirjoitan.
Niin helppoa olisi, ja niin itsekästä. Pahoinvoivan pelkurimaista, paeta paikalta yrittämättä. Äh, enhän noinkaan tee. Jos vain jotenkin ymmärtäisin tehdä odottavat työt hyvänä tekona itselleni ystävälle, eikä sille vihollisen näköiselle, jolla on vaarasta varoittavat kasvot.
"Niinkö..? Niin!" Tajuan, pieni välkähdys, pilkahdus voimien paluusta, onnistumisen mahdollisuudesta (voi olla kofeiiniakin, mutta mitä sitten), nyt äkkiä ennenkuin se jälleen karkaa varjoihin.
Kotona huomaan onnistuneeni osittain, sain juuri yhden banaanin ja yhden leivän syötyä, kahvikupin kera. Toinen, yksinäisen näköinen kurkkujuustoruisleipä jää lautaselle kuivumaan jos en pakota itseäni pureskelemaan ja nielemään. Ääh, peittelen sen folioon ja syön iltapäivällä, lupaan.
Pakottaminen on levinnyt kirjoittamiseenkin. Lauseiden, sanojenkin välit kasvavat valtaviksi, en jaksa tai edes uskalla ottaa vauhtia joka pisteen jälkeen, hypätä kuilun yli mahan jännitysmöykkyä mukana kantaen.
Saada vain olla, lukea runoja ja kuunnella musiikkia, ympäröityä kauneudella ja toivoa itsensä osaksi sitä. Heilun maailmojen rajapinnassa, sovittamattomien ympäristöjen, sisäisen ja ulkoisen. En sovi niihin enkä näihin sanoihin, joita kirjoitan.
Niin helppoa olisi, ja niin itsekästä. Pahoinvoivan pelkurimaista, paeta paikalta yrittämättä. Äh, enhän noinkaan tee. Jos vain jotenkin ymmärtäisin tehdä odottavat työt hyvänä tekona itselleni ystävälle, eikä sille vihollisen näköiselle, jolla on vaarasta varoittavat kasvot.
"Niinkö..? Niin!" Tajuan, pieni välkähdys, pilkahdus voimien paluusta, onnistumisen mahdollisuudesta (voi olla kofeiiniakin, mutta mitä sitten), nyt äkkiä ennenkuin se jälleen karkaa varjoihin.
Kommentit