Sigmundin vieressä on vapaa paikka. Matkaan unta junassa maisemassa on talvi ja kevät ja lammen pinnassa loppusyksyn ensimmäinen juostava jää. Parketoidusta salonkivaunusta seitsemänkymmen-luvun ruusunmarja-muovisiin suihkutiloihin kuljen perässä ystävän, jonka luokse ei koskaan saavuta aamuyöstä, koskaan, uudestaan ehditä hangen poikki asumattomalle asemalle jonka laidalla kukkivat vihreät pajut. Kumotaan illan ensimmäiset kun kohta huomaan, viimeiset väsyneet tilkat, muuttuakseen ensimmäisiksi ilon maljoiksi jälleen, mesimarjaviinit jälkiruokajuomapikareista pohjanmaan kautta, on kauttaaltaan huono olo väärällä paikalla liikkuvassa vaunussa. On kuljettava ystävän perässä joka tuntee yön ja junan reitit, vaan Turkuun ei saavuta koskaan. Ihmisten kuvat tervehtivät kuin tuttua vuosien takaa, väärät kasvot, sukset ovat hukassa, kuinkas muuten ja miten nyt pääsemme kaislikon reunalle pimeäksi jäätyneen lammen rantaan nuoskalumeen istumaan märissä housuissa ja lapasissa. Väsyttää, mutta raiteet jatkuvat suljettuna muotona vuodenaikojan halki, pimeästä kesäaamun hämärään, lopulta en muista mikä on koti josta lähdin, vaunu jonka penkistä nousin mukamas, irroten unien metaforista, yksin syödyistä illallisista, oman käden hyväilyistä, minkään kaipauksen tuntemisesta, mukamas, yksinäisyydestä Sigmund on noussut asemalle ja vilkuttaa.
Kommentit