Olen alkanut jälleen herätä aamuyöstä huoneen pimeään pakenevaan omaan ääneeni. Hymyn silmät ovat väsyneet, niiden hehku on tavallista himmeämpi. Se on tämä vuodenaika, yritän, ja kuinka kulutat itseäsi kahdessa työssä. Vaaleiden kulmien väliin syntyy ryppy, olosuhteiden pakon siihen juoksuttama. Onhan näistä puhuttu, puhumasta päästyään pohdittu vaihtoehtoja, kammettu valintojen väliä oman toden neulaa löytämättä. Että tämä on nyt tätä vielä hetken aikaa, jatkan ja tunnen itseni avuttomaksi tosiasioiden tipahdellessa kahvikuppien väliin, sitten tulee uusi kevät, ja uusi kesä, tulee toisia aikoja joissa on helpompi, jo siksikin, että tiedät jotain mitä tänään et pysty näkemään. Mutta kun en pääse siitä irti, en pysty.. Hymyn äänestä katoaa voima, tummaksi murrettuna se jatkaa kuvansa katsomista. Ensin minut jätetään ulkopuolelle pimeään, sinne missä kipu kääntyy äänihuulista kohtisuoraan, aivan kuin se yrittäisi tavoittaa jonkun, unen ulkopuolella. Siihen herään, ja kun palaan väkisin, on unen sängyllä sekava lakanakasa ja minussa kahta kovempi kylmyys. Siinä kohtaa päätän lähteä lopullisesti, se on rehellistä pakoa ja taaksejättämistä, mutta täysin mahdotonta. Laukut on täytetty kivillä, kentän hallit ja käytävät porrastuvat epäloogisina tasoina ja myöhästyn jokaisesta koneesta johon onnistun saamaan lipun. Lopulta palaan, uudestaan ja uudestaan, huoneeseen jossa minua katsovat uudet kasvot, ystävällisinä, hämmentyneinä hymyillen. Uh, tästä on lukuisia variaatioita. Haluaisin vain olla ajattelematta. Haluaisin vain.. Lusikankärki venyttää pöydän pintaan pysähtynyttä pisaraa omatoimisesti, Hymyn ajatukset ovat muualla. Pintajännitys antaa periksi, pisarasta kasvaa terälehti, toinen, lopulta lusikka kyllästyy, kääntää varren kiemuraksi ja kilahtaa kupin pohjaan. --
Kommentit