Huominen työpäivä

Loppuiltainen löylyhuone. Muutama alaston kiitollinen löytää ajatuksineen levon lämmössä. Kiuas sihahtaa, vastapuolen lauteelta saunotaan kaikkia, neljäs kuupallinen perä jälkeen. On pakko kumartua pienesti. Hymy kipuaa ylälauteelle kylkeen kipristelemään. Vaikka on hämärää voi nähdä kuinka se on kaunis. Se on niitä, jotka heräävät pitkiksi venyneiltä päiväunilta ja kantavat unen mukanaan ulos yöhön. Puhtain kasvoin pitkät vaaleat hiukset nukutun takussa se tulee vastaan talvipimeällä kadulla, hymyilee omasta maailmastaan ja jatkaa valon kaarelta seuraavalle.

Kohotan kämmenet kohti kattolautoja, tuen ne kuumaan ilmaan ja tunnen kuinka pitkät selkälihakset ovat saaneet osansa kilometrillä liikkeessä vettä vasten. Olo olisi raskas jos ei tuntuisi niin hyvältä. Hymy puhelee hajanaisesti päivästään, kuinka on taltuttanut ajatuksen pysäyttää yksi joku aamun harmaasta virrasta, typistänyt halun tarttua vieraaseen käsivarteen, katsoa silmiin ja tasata hengitys samaksi. Se on puhunut siitä ennenkin, itsensä arjen virtaan kadottamisesta ja siihen kuuluvan löytämisen hehkusta. Se on halunnut kiveksi koskeen, mustan virran valkoiseksi kiveksi, minä lisään mielessäni, ei Hymy näe omaa loistettaan, poikkeuksellista keveyttään tämän maailman raskauden rinnalla.

Vastaan ajatuksella jonka löyly on hetkeä aiemmin irrottanut mielestä erilliseksi, asettanut eteeni tarkasteltavaksi. Kerron kuinka olen kulkenut hallille tienlaitaa, ollut ajatusteni odotusaulana, niin kuin usein käy, lyhyillä siirtymillä, antanut mietteiden tulla ja mennä sen enempää niihin takertumatta. Lapasen sisällä kämmen on silittänyt ohikäveltyjä pujoja, jotka syksy on jättänyt kuivumaan pystyyn. Kuinka hämmästyneenä hieman olen todennut asioiden tilassa myötämielisyyttä, tienlaidassa, pujoissa, värinsä kadottaneissa lehtikasoissa. Ei se tietenkään ole sitä miltä se näyttää, lisään, mutta olen melko varma että se on sitä miltä se tuntuu. Siitä lähtien kun olen epämääräisesti sohinut muurahaispesän kaltaista tunnetihentymää itsessäni, muistathan, kun kerroin sinulle kirjeestä, lisään, aina tähän iltaan asti olen kulkenut sitä näkemättä, se on, sitä tuntematta. Hymy valaisee hämärän hiljaisen tilan, minunkin kasvoni, juuri tuota minä tarkoitan sillä kun aina selitän sitä samaa, emme me ole yksin täällä.

Kotimatkalla raitiovaunun takasillalle nousee nuori, japanilainen mies. Arkkitehtiopiskelija, teollisesta muotoilusta kiinnostunut, minulta lipsahtaa, kun näen pojan selässä kotimaiseksi designiksi merkitetyn laatikko-malliin muotoillun mustan repun. Löylyhuoneesta tarttunut sympatia jälkihulvahtaa kaulaliinan alta vaunun takaosaan, jossa seisomme. Poika kääntyy puolittain puoleeni, katsoo syrjäkarein. Vaunu kääntyy kuuliaisesti kiskoillaan, kolahtaa tutusti vaihdekohdassa. Kiskojen välinen asfaltti hohtaa himmeästi katuvaloa. Kohotan katseeni lattiasta, enkä ehdi vastustaa nopeaa hymyä. En tiedä tarttuuko se, en ehdi jäädä katsomaan, perässä tulevat pakottavat laskeutumaan kadulle ja kotiin.