Vierastusta

Kulttuurisivujen kohdalla huomioin ensimmäiset merkit. Lehden yli kumartuminen kiristää hartioita, aamukahvin kofeiini kiertää hermostuneesti elimistössä saaden ajatukset poukkoilemaan levottomina, olo on kuin olisi istutettu naapurin aamupalapöytään, vieras ja sunnuntaiaamuun kuulumaton. Jatkan harmaan mustetyynyn loppuun, mutta lukemisesta ei voi puhua, silmäilen otsikoita, takerrun hetkeksi kuviin kuin jotain tutumpaa, tunnistettavaa etsien, sanomaa sanotun takana.

Tajuan vierastavani omaa viikonloppuaamujen rutiiniani. Edellisestä kerrasta on kyllä aikaa, mutta että aamuhetken jäljiltä jäisin näin huonovointiseksi. Ei voi johtua pelkästään ylisuuresta maitokahvista tai uutisten muuttumattomuudesta; samat hyvät ja pahat, samat selvittämättömät kiistat, samaa itsepäistä oman edun puolustelua ja turvaamista joka puolella. Tai sitten luen, kuulen ja näen vain skaalan kuolleessa päässä, hyvään uskominen kun on niin energiaa vievää kun se samalla edellyttää aktiivista toimintaa ollakseen mitenkään uskottavaa tai mielekästä.

Lepopäivän angstia, sunnuntain pyhäpukuun puettua pirullisuutta. Lilluva oleilu ahdistaa kyllä vaan sen takia että on aikaa miettiä kaikkea sitä mitä aikaisemmin viikolla on tullut työmielessä vieroksuttua. Ehkäpä siis jätän tämän pyörittelyn ja rupean hommiin, ainoa varma tapa välttää itseinhoinen suojuoksu loppuillasta.

Talviaikaan siirtymisessä saadun tunnin käytän kävelylenkkiin.