Skumpa och skummisar
Miten helppo olenkaan! Jurnutan ensin viikon mielessäni sitä miten väsynyt olen arkiseen olemiseen, jokaillan tavaroiden järkkäilyyn, tiskialtaan koliseviin lautas-haarukka-paistinpannu asetelmiin, kauppakassiin (monikko tässä kohtaa olisi liiottelua) ja siihen miten mielikuvitus ei lennä kun pitäisi miettiä mitä tänään ruuaksi. Puuskutan sisäänpäin huomioimattomuuttani ja mietin että pitäköön murunurkkaiset neliönsä, huomenna en huomaa puhelinta (huomaan kuitenkin, olen jo odottanut). Ja sitten, sulan saman tien kun mies lopulta tyhjentää ylitsepursuavan lehtiroskiksen ja raivaa olohuoneen pöydän pinnan näkyviin. Laittaa vielä soimaan Musiikkia ja pyytää sytyttämään kynttilät.
***
Sunnuntaiaamu jatkuu ärtyneenä, vaikka yritänkin keskittyä tekemiseen. Päätän antaa tuulen purra sunnuntaiahdistusta pienemmäksi, suuntaan rantaan ja seison tovin meren vierellä kuunnellen, omat kuohuni lientyvät pikkuhiljaa samaan rantaan taivasta heijastavan harmaan ystävän kanssa. Olo helpottuu, mutta edelleen poskilihaksissa nurisee ja narskuu kun suuntaan miehen luokse. Nousen kipakasti portaat tuulen puremat poskissa ja päätän ehdottaa kävelylenkkiä, vaikka sitten vain korttelin ympäri. Ulos. Yhdessä.
Ettäs kehtaan, mietin samantien, toisella on tapaturmaisesti nilkka paisunut ja astuma-arka jo toista viikkoa ja minä nupisen itsekkäästi kävelyseuran puutetta. Emmin hetken oven takana, ravistan empaattista minäkuvaani suhrustavan ajatuksen mielestä ja astun eteiseen, kohdatakseni nauravat silmät ja loputkin sohvan pohjalla loikovasta miehestä. Lauhdun hieman, sulan hymyksi, mutta otsan uoma ei silotu ennen kuin sama ehdottaa elokuvaa. Ja kävelyä, yhteistä kaupassakäyntiä. Tuurillako se nuo sanat valitsi?
Elokuvan jälkeen juttelemme sohvalla miehen ja naisen erilaisista tavoista hahmottaa tilanteita ja niissä välittyviä viestejä - ja hörpimme skumppaa vaahtokarkkien painikkeena. Sain sunnuntaitreffit! Murut tiskialtaan alla ovat pienentyneet olemattomiksi.
***
Sunnuntaiaamu jatkuu ärtyneenä, vaikka yritänkin keskittyä tekemiseen. Päätän antaa tuulen purra sunnuntaiahdistusta pienemmäksi, suuntaan rantaan ja seison tovin meren vierellä kuunnellen, omat kuohuni lientyvät pikkuhiljaa samaan rantaan taivasta heijastavan harmaan ystävän kanssa. Olo helpottuu, mutta edelleen poskilihaksissa nurisee ja narskuu kun suuntaan miehen luokse. Nousen kipakasti portaat tuulen puremat poskissa ja päätän ehdottaa kävelylenkkiä, vaikka sitten vain korttelin ympäri. Ulos. Yhdessä.
Ettäs kehtaan, mietin samantien, toisella on tapaturmaisesti nilkka paisunut ja astuma-arka jo toista viikkoa ja minä nupisen itsekkäästi kävelyseuran puutetta. Emmin hetken oven takana, ravistan empaattista minäkuvaani suhrustavan ajatuksen mielestä ja astun eteiseen, kohdatakseni nauravat silmät ja loputkin sohvan pohjalla loikovasta miehestä. Lauhdun hieman, sulan hymyksi, mutta otsan uoma ei silotu ennen kuin sama ehdottaa elokuvaa. Ja kävelyä, yhteistä kaupassakäyntiä. Tuurillako se nuo sanat valitsi?
Elokuvan jälkeen juttelemme sohvalla miehen ja naisen erilaisista tavoista hahmottaa tilanteita ja niissä välittyviä viestejä - ja hörpimme skumppaa vaahtokarkkien painikkeena. Sain sunnuntaitreffit! Murut tiskialtaan alla ovat pienentyneet olemattomiksi.
Kommentit