Huominen työpäivä

leikkipuistossa on ollut hauskaa kolmisin. päivän väsyttäminä rentoina käännymme pyörinemme kotikadulle keskikesän valosta korkeassa illassa.

nostan pienemmän kyydistä, kaivan avaimia taskusta kun tuuli kääntyy. se nousee katukuiluun, kieppuu pyöränrenkaasta otteen, kaataa maahan, vääntää tangon vinoon. se tarttuu poikaa sarvista, nyhtää niiden pienet alut esiin pehmeästä pellavasta ja taas mennään. rakennustyömaatavarat lentävät ojaan, ne mistä saa otteen, ne mitkä omin voimin nousevat. hei, ei! heti ylös ne sieltä. haet ne ylös sieltä! pikkukivinen ojanpenger pettää kengän alta. kirosanoja, nalkutusta. pienempi on kaatunut ja itkee. kiskon isompaa ojasta kadulle. pyörät makaavat kotioven edessä, tukkivat tien. pyörän korissa kulkeneet tavarat pitkin vasta ajettua asfalttia. ihmisiä kulkee sisään, ei elettäkään ettäkö apua. tuuli yltyy, en halua päättää tätä iltaa näin. päästän mankuvan esikoisen edeltä hissiin, soita ovikelloa huikkaan sulkeutuneelle hissinsuulle. mutta näytös päättyy vasta myöhemmin, kun poika on kastellut koiramaisesti hissin lattian, nauranut hauskaa leikkiä huutavalle naamalle, kieltänyt kaiken, joutunut jäähylle. tärisen.

loputonta. tolkutonta. hullua. ihan tavallista. jokapäiväistä häpeää, ryhdin korjaamista ja lupauksia pysyä tyynenä tuuli mistä tahansa. myöhään, paljon myöhemmin nukkumaan mennessä, kun olen lunastuttanut vesitilkan tyynyyn painetusta päästä ja kääntynyt takaisin keittiöön lasia hakemaan, työntyy pellavainen vielä kerran yläsängyn laidan yli ja rakkain kaikista kysyy hiljaa: äiti, halataanko?

jossain avomerellä on varmaan luoto jolle äidit rantautuvat sulkiaan sukimaan.