Suihkulähteeseen sisäänrakennettu nauru herää kesken kaupunkikävelyn Vesi hyppii, lapset juoksevat, vain pronssiset leijonat makaavat laiskaa, kosketusten kiillottamaa siestaansa. Juostaan vielä, ja vielä ja vielä ja vielä. Kato äiti, mä oon näin nopee.

Äitien ikiaikaiset askeleet aamuyöstä katon läpi kun kerrosta ylempänä kiirehditään sulkemaan öinen ukkonen ulkopuolelle nukkuvan huoneen. Valvon omieni unta samaa sadetta kuunnellen. Nukkuvan yllä putoava varmaotteinen sade, pisarat, sormenpäät paljaalla selällä juuri ennen kuin nukahdit. Puhallan kuumaan niskaan hiljaa, miten minä muutenkaan kertoisin kaikkein tärkeimmän.

Matkalla on monta kotia. En lakkaa ihmettelemästä ihmisen kykyä sopeutua nopeasti muutokseen, lapset nukkuvat hyvin, siitä sen tietää. Itse sopeudun kylmään kivilattiaan kolme päivää hitaammin kuin yksi- ja kolmevuotiaat.

Matkalla alkaa helposti katsoa eteensä kuin romaania kirjoittaisi, ihmisiin lukee satunnaista samankaltaisuutta, pukee vastaantulevalle suuremmat ääriviivat ikäänkuin. Oikeastaan haluaisin lukea kaiken näkemäni vaikkapa Nemirovskyn kirjoittamana. Yksinkertaisella lauseella sanotaan kaikki mitä inhimillisesti tarvitsee ympäristöstään ymmärtää.

Kommentit

Suositut tekstit