Täälläpäin en ole vielä koskaan kävellyt. Ison tien toiselle puolelle on jätetty suikale mennyttä aikaa, rakennustelineet purettu pois joskus hetki ennen syntymääni. On jätetty ei varmaankaan ole totta heille jotka ovat sytyttäneet valon ohikävelemiini ikkunoihin, mietin hitaasti askelten löytäessä ponnistuspinnan kadusta itsenäisesti, ajatuksetta.
Lopulta päädyn ystävän kanssa umpikujaan, käännyn katsomaan juuri ohittamaamme harmaata kivirakennusta ylöspäin. Vintiltä puuttuu ikkuna, tai paremminkin se on revitty pois ja sen mukana pala seinää. Tuijotan epämuodostuneeseen aukkoon lumoutuneena sen yllätyksellisyydestä, siitä että nostamalla katseen olen löytänyt jotain, tämän rujouden siisteiksi ajeltujen nurmialueiden laidalla.
Näen sisäkaton lankut vintillä palavassa valossa. Kapean kadun toisella puolella on toinen samanlainen harmaa hylätty rakennus, aivan kuin nuo kaksi olisivat joutuneet kuolioon, kuolleet pystyyn niin kuin mädät hampaat. Yltynyt tuuli ajaa harmaata taivasta kattojen yli, ystävä värähtää. Se on ehkä ollut joku koulu, kotitalousoppilaitos. Kuvittelen sisälle vaalean puhtauden, nilkkasukat valkoisiin nahkasandaaleihin, silitetyn kankeat esiliinat pyöreäkasvoisten tyttöjen ylle. Ajatus kieppuu lähemmäs ja kauemmas, astuu tarinaan niin kuin elokuvissa, mutta työnnän sen pois, päästän irti. Loppumatkan kaupunki on keskiviikko-iltainen, tuttu.
Lopulta päädyn ystävän kanssa umpikujaan, käännyn katsomaan juuri ohittamaamme harmaata kivirakennusta ylöspäin. Vintiltä puuttuu ikkuna, tai paremminkin se on revitty pois ja sen mukana pala seinää. Tuijotan epämuodostuneeseen aukkoon lumoutuneena sen yllätyksellisyydestä, siitä että nostamalla katseen olen löytänyt jotain, tämän rujouden siisteiksi ajeltujen nurmialueiden laidalla.
Näen sisäkaton lankut vintillä palavassa valossa. Kapean kadun toisella puolella on toinen samanlainen harmaa hylätty rakennus, aivan kuin nuo kaksi olisivat joutuneet kuolioon, kuolleet pystyyn niin kuin mädät hampaat. Yltynyt tuuli ajaa harmaata taivasta kattojen yli, ystävä värähtää. Se on ehkä ollut joku koulu, kotitalousoppilaitos. Kuvittelen sisälle vaalean puhtauden, nilkkasukat valkoisiin nahkasandaaleihin, silitetyn kankeat esiliinat pyöreäkasvoisten tyttöjen ylle. Ajatus kieppuu lähemmäs ja kauemmas, astuu tarinaan niin kuin elokuvissa, mutta työnnän sen pois, päästän irti. Loppumatkan kaupunki on keskiviikko-iltainen, tuttu.
Kommentit