Hohtavat neonia

Istun liian kauan kylmässä aamussa kirjaa lukien. Kynnet sinertävät ja nenänpää on kylmä kuin kasvimaasta noussut pieni kivi. Rakastan lukea näin, puissa pesivä tuulen ääni seuranani, unohduksen kylmettämä maitokahvi puupöydän reunalla odottaen. Olen hidas lukija, aamu venyy päiväksi.

Taivas ajaa pilvistä tukkisavottaansa etelämmäksi. Linnut ovat kadonneet, koivut siementävät sylini täyteen. Noin kaksikymmentä sivua vielä. Olen herännyt huoli raha-asioista mielen päällä, siksikin puristan tiukempaan Sjònin todellisuuspakoisen rakkaustarinan tarjoamaa kättä, vaikka kylmä koittaa pakottaa sisälle. Elämässä on niin paljon kaunista selittämätöntä. Huominen työaamu ei ole sitä, mutta se voima minussa, joka saa huonolta tuntuvan puristumaan hyväksi, on.

Olen jälleen kirjoittanut rakkauskirjeen. Siinä on ollut kaksi riviä enkä tunne paikkaa, aikaa enkä tuulta jonka helmassa se on levitetty luettavaksi. On turha arvailla ymmärretäänkö minua, tunnistetaanko noista sanoista. Muovaan omaa savenpalaani, puhallan eloa.

Rikkaampi olen koivun pudottamat keltaiset tähdet sylissä. Sormenpäittesi kuviteltu tuntu niskassani. Kirjoneulesukissa varpaat kipristelevät kylmää karkuun.