Kissa on löytänyt tavan osoittaa kiitollisuutta, jonka tulkitsen tavaksi osoittaa kiitollisuutta. Kolmas lahja odottaa minua tälläkin hetkellä tuvan ovella kynnyksen takana. Se ei tiedä olevansa siinä, koska se ei enää ole siinä. Se ei yritä juosta pakoon. Se ei myöskään enää pelkää, vaistomaisesti, yhteenpuristuvien kulmahampaiden aiheuttamaa kipua, ei liioin ihmisen hajua kädessäni, joka nostaa sen pian takaisin peltoon.
Luonto tulee lähelle täällä missä olen. Lintu lensi eilen tupaan. Ruosteenvärinen pyrstö ja siivet, rummuttivat keittiön ikkunaa ymmärtämättömyyttään, suoli tyhjentyi pellavasalusiinille hädän refleksinä. Se ei ole perhonen, kuuntelin. Huomasimme eksyneen räpinän yhtä aikaa. Kissa epäröi hetken minua pidempään, arvioi kapean ikkunalaudan vaatimaa ponnistusta puolen askeleen verran myöhässä. Lintu päästi ensimmäisen äänen nokastaan vasta kun suljin sen siniruutuisen keittiöpyyhkeen sisään, huomioin ajatukseni viiveellä, ovelle harppoessani. Höyhenen kevyt nyytti, hiljaa, varovasti. Kissa hyppäsi, haistoi yhä, muttei löytänyt etsimäänsä. Pihalla epäröin minä vuorostani pienen hetken, mitä jos se ei lennäkään, avasin liinaa pitävät kädet. Se lensi, omenapuun oksan kautta saunan päätyräystäälle, katosi sitten pihan puihin.
Ystävä kertoi, kun pelastin rastaan pensasverkoista vuosi sitten, etteivät ne välttämättä selviä silti, että shokki on liian suuri elimistölle kestää.
Että sydän pakahtuu.
Tyhjä, siniruutuinen keittiöpyyhe kädessä olivat omat jalat vatkulia, itketti. Pyyhkeitä oli kaksi keittiön tuolinkarmilla, en muista kumpaa käytin joten pesen molemmat. Illalla tuntui että piha oli täynnä lintujen ääntä, pienet kuuluivat lähimmillä oksilla asti, tiaset ja ne ruosteenväriset, rastas loikki pihan poikki aivan kuin kukaan ei seisoisi ovella sen kulkua seuraamassa.
Miten helppoa on tunnistaa itsessään sama eläin. Pikkulinnun lepattava sydän.
Että se sydän pakahtuu.
Luonto tulee lähelle täällä missä olen. Lintu lensi eilen tupaan. Ruosteenvärinen pyrstö ja siivet, rummuttivat keittiön ikkunaa ymmärtämättömyyttään, suoli tyhjentyi pellavasalusiinille hädän refleksinä. Se ei ole perhonen, kuuntelin. Huomasimme eksyneen räpinän yhtä aikaa. Kissa epäröi hetken minua pidempään, arvioi kapean ikkunalaudan vaatimaa ponnistusta puolen askeleen verran myöhässä. Lintu päästi ensimmäisen äänen nokastaan vasta kun suljin sen siniruutuisen keittiöpyyhkeen sisään, huomioin ajatukseni viiveellä, ovelle harppoessani. Höyhenen kevyt nyytti, hiljaa, varovasti. Kissa hyppäsi, haistoi yhä, muttei löytänyt etsimäänsä. Pihalla epäröin minä vuorostani pienen hetken, mitä jos se ei lennäkään, avasin liinaa pitävät kädet. Se lensi, omenapuun oksan kautta saunan päätyräystäälle, katosi sitten pihan puihin.
Ystävä kertoi, kun pelastin rastaan pensasverkoista vuosi sitten, etteivät ne välttämättä selviä silti, että shokki on liian suuri elimistölle kestää.
Että sydän pakahtuu.
Tyhjä, siniruutuinen keittiöpyyhe kädessä olivat omat jalat vatkulia, itketti. Pyyhkeitä oli kaksi keittiön tuolinkarmilla, en muista kumpaa käytin joten pesen molemmat. Illalla tuntui että piha oli täynnä lintujen ääntä, pienet kuuluivat lähimmillä oksilla asti, tiaset ja ne ruosteenväriset, rastas loikki pihan poikki aivan kuin kukaan ei seisoisi ovella sen kulkua seuraamassa.
Miten helppoa on tunnistaa itsessään sama eläin. Pikkulinnun lepattava sydän.
Että se sydän pakahtuu.
Kommentit