Tänä yönnä Pierrot ei näkisi kuuta

Jokin toinen aika oli kuluttanut ikkunalaudan puiseen pintaan myötämielisyyttä. Vaaleat käsivarret nojasivat lautaan kuin vanhaan ystävään, ajatuksen edeltä ja tapaansa luottaen ne painuivat kämmeneen nojaavan posken painosta ikkunanpieltä vasten, tuttuun kulmaansa.

Olisi selvää, että tänä yönä Pierrot ei näkisi kuuta. Minun tapani rakastaa -- tummien silmien mietteliäs katse jäi koluamaan ikkunan takana alkavaa pimeää, ei jaksanut ajatusta kiinni. Pyöreät kasvot heijastuivat kalpeina ruudutetun lasin alanurkassa. Huoneen ainoa toimiva lamppu, joka oli nostettu kukkajalalle sängyn viereen, oli käännetty seinään päin. Valaisimen kavennetussa kajossa kuu näytti nousseen kivijalasta ruudulle, saaneen Pierrot'n kasvot, mutta sitä mies ei itse voinut nähdä. Katse pysyi itsepäisesti eksyksissä.

Siinä täytyy olla jotakin väärää, niin kuin se tulisi vieraasta ajasta, mieli jatkoi. Vai onko kaiken rakkauden tarkoitettukaan saavan kokijaansa onnelliseksi. Jos onkin niin, että tämä rakkaus tässä, minun rinnastani maailmaan pyrkivä, onkin tarkoitettu -- jos se onkin tarkoitettu tuulen kuljetettavaksi. Kylmien pyörteiden repimänä takertumaan satunnaisen kulkijan lahkeeseen, löytämään tiensä sydämeen josta en tässä elämässä tiedä mitään. Yhtä kaikki se olisi perillä, sillä eikö se ole rakkauden tarkoitus, löytää sydän, asettua asumaan, synnyttää lisää rakkautta.

Minä se taidan olla väärästä ajasta, pää nytkähti käsien varassa ajatuksen päättävästä hymähdyksestä. Kuvittelen, että voisin jakaa vapaasti, tahdotta jotain, joka niin selkeästi tuolla pimeässä määritellään omistuksen alaiseksi. Enkö aivan yhtä lailla kaipaa tuntea kuuluvani. --