Kaksikymmentä kevättä
Minulle tulee viikonloppulehti, harkitsen tilauksen lopettamista. Olen vieraantunut aamujen lukurutiinista ja verkottunut uutisten osalta niin, että eilinen lauantain numero unohtui avaamattomana eteiseen. Tänä sunnuntaina nostan kuitenkin koneen sivuun ja avaan lehden lukeakseni kansalaisten myönteisemmästä kannasta mahdollista kuudetta ydinvoimalaa kohtaan. Luen kuinka 20 vuotta on sopiva aika vieraannuttamaan ydinjätteen ongelmallisuudesta, Tsernobyl on huono muisto, mutta kovin haalistunut jo. Käsivarsien iho nousee kananlihalle kun katson kuvasta räjähdyshetkellä työvuorossa olleen insinöörin amputoitua olemusta.
Olin 10-vuotias neljäsluokkalainen huhtikuussa 1986, minulla ei ole suoraa muistoa räjähdyksen uutisoinnista, enkä muista onnettomuuden vaivanneen mieltäni. Elin turvallista lähiöelämää, yksinhuoltaja-äidilläni lienee ollut muita huolia, ruokapöytäkeskustelut ovat luultavasti kiertyneet koskemaan yökyläilyjä kavereiden luona tai uuden pyörän hankintaa ennemin kuin kaukaiselta tuntuvan voimalaitoksen onnettomuutta seurauksineen.
Aikaisemmin tänä keväänä olen sivunnut energia-aihetta espanjalaisen ystävän kanssa messengerissä. Konservatiivisen, oikealle kallellaan olevan perheen poika oli ja on mielipiteissään varsin ehdoton ja sitä mieltä että ydinvoima on ainoa oikea ratkaisu lisääntyvään energiankulutukseen. Se on lyhytnäköistä ongelmanratkaisua muistan vastustaneeni, mutta poika on varma että tulevaisuuden loppusijoitusproblematiikka saadaan teknologian kehittyessä ratkaistua ennen pitkää.
Ydinvoiman ympäristovaikutuksista ja ilmastonmuutoksesta muistuttaminen leimaa minut ystävän silmissä ekohörhöksi lopullisesti, historian opiskelija kehottaa vilkaisemaan menneeseen, reilu 500 vuotta sitten ihminen ei tiennyt merentakaisen mantereen olemassaolosta, hyvä kun uskoi pallon pyöreäksi, maapallon reilun viiden miljardin vuoden historiassa se on häviävän lyhyt aika. Uskoinko tosiaan, että tilastoidut lähivuosien, tai -vuosikymmenten lämpötilanvaihtelut olisivat lopun alkua jos vastaavaa sääolojen vaihtelua on kaivettu esiin ja estimoitu vuosituhantisista maakerrostumista? Talouskasvun ei odoteta laantuvan, vamos, katse Kiinaan ja Intiaan, amiga mía, lääketieteen, tietotekniikan, uusien teknologioiden kehitys, mikä sen pysäyttäisi juuri nyt? Ennen pitkää löydämme uusia ympäristöystävällisempiä energiamuotoja ja opimme valjastamaan ne edullisesti talouden ja teollisuuden käyttöön, sitä ennen ydinvoimaa.
Tuskastun sanavaraston puutteesta, näistä asioista en argumentoi luontevasti edes suomeksi, mutu korvaa edelleen liiaksi kovan tiedon (toisaalta en jaksa väheksyä sitäkään tekoihin initoijana, meitä on niin moneksi, minä aktivoidun tunnevetoisesti, joku toinen tietopohjalta, mutta pätevään argumentointiin mutu ei riitä). Keskustelu siirtyy neutraalimmille alueille, olemme edelleen hyvät ystävät mielipide-erosta huolimatta, mutta keskustelunpätkä muistuu mieleeni tänä aamuna kun mietin Tsernobylia ja omaa tuulivoima-sähkösopimustani.
Samasta pyhäpäivän numerosta luen kuinka tuulivoimaa kannatetaan, noin niinkun periaatteessa, mutta sillä todellisesti tuotettavan sähkön osuus Suomessa on edelleen häviävän pieni. Onko tässä mitään mieltä? Kulutan kallista sähköä, maksan laskua kahdelle energiayhtiölle (Helsingin Energia on mustasukkainen eksä, siirtosopimus linkittää meidät yhteen edelleen), mutta muutos mihinkään olennaiseen verrattuna, konkreettisesti, on naurettavan pieni. Vai onko olennaista se että tiedostan, että tajuan edes pohtia vaihtoehtoja kuluttamiselle? Ei se minusta vielä riitä. Mutta en myöskään pääse tästä puusta pitkälle omin avuin, siksi kai pikkuhiljaa pyristelen eroon joukkoonkuulumisen-kammostani ja kansalaisaktivoidun, hitaasti mutta aktivoidun.
Tuulivoimasta merenrantaan.
Sula meri edessämme kääntää auringon säteiden suuntaa elävämmin kuin luminen jää jonka viimeksi tältä kohdalta näin. Talvikevät on kadonnut, vihreä on lähellä. Viikon päästä on vappu, ihmiset toivottelevat jo työnjuhlaa toisilleen, viimeksi eilen joogasalin pukuhuoneessa. Sisko on keittänyt kahvit, minä paahdoin leivät, olemme sopineet aikaisemmin viikolla sunnuntaiaamun piknikistä.
Näin ei ole istuttu aikoihin. Lapaset takamuksen alla kalliolla, aamukahvit auringossa. Siskon kanssa kahden. Muki lämmittää sormia, vaikka kylmä ei ole muutenkaan, tunnen ylipukeutuneeni. Hiljalleen ohjaan puhetta tiettyyn suuntaan, tökin varovasti haavakohtaa etsien. Haluan löytää sen, isosiskon huolella tarkistaa missä kohtaa erotoipumista mennään. Hiljaisuutta seuraavista kyyneleistä tiedän onnistuneeni, etsin sanoja, laastarirullaa. Sovitan molempia, pilkon kysymyksin siskon oloa, puristan lisää, tiukkaan asioita joilla arvelen olevan merkitystä. Hetkien välit istumme vaiti. Siskon kanssa se on helpointa koko maailmassa, olla ilman sanoja. Silti toivoisin osaavani roolini paremmin, toivoisin tietäväni paremmin mitä sanoa, rakentaa varmuudesta syntyvän lohdun sanotun taakse. Enkä voi tietää onnistunko, en ainakaan tänään, mutta jatkaessamme aurinkoista rantakatua keskustaan päin tunnelma on jo kepeämpi. Tällä haavaa elämä on tätä haavaa. Myöhemmin se ehkä kuivuu ruveksi, joka kutiaa ja rapisee pois. Jättää auringossa vaaleana säilyvän arven, ja myöhemmin tulee uusia. Mistä mikäkin kolhu, sen ehkä unohtaa.
Olin 10-vuotias neljäsluokkalainen huhtikuussa 1986, minulla ei ole suoraa muistoa räjähdyksen uutisoinnista, enkä muista onnettomuuden vaivanneen mieltäni. Elin turvallista lähiöelämää, yksinhuoltaja-äidilläni lienee ollut muita huolia, ruokapöytäkeskustelut ovat luultavasti kiertyneet koskemaan yökyläilyjä kavereiden luona tai uuden pyörän hankintaa ennemin kuin kaukaiselta tuntuvan voimalaitoksen onnettomuutta seurauksineen.
Aikaisemmin tänä keväänä olen sivunnut energia-aihetta espanjalaisen ystävän kanssa messengerissä. Konservatiivisen, oikealle kallellaan olevan perheen poika oli ja on mielipiteissään varsin ehdoton ja sitä mieltä että ydinvoima on ainoa oikea ratkaisu lisääntyvään energiankulutukseen. Se on lyhytnäköistä ongelmanratkaisua muistan vastustaneeni, mutta poika on varma että tulevaisuuden loppusijoitusproblematiikka saadaan teknologian kehittyessä ratkaistua ennen pitkää.
Ydinvoiman ympäristovaikutuksista ja ilmastonmuutoksesta muistuttaminen leimaa minut ystävän silmissä ekohörhöksi lopullisesti, historian opiskelija kehottaa vilkaisemaan menneeseen, reilu 500 vuotta sitten ihminen ei tiennyt merentakaisen mantereen olemassaolosta, hyvä kun uskoi pallon pyöreäksi, maapallon reilun viiden miljardin vuoden historiassa se on häviävän lyhyt aika. Uskoinko tosiaan, että tilastoidut lähivuosien, tai -vuosikymmenten lämpötilanvaihtelut olisivat lopun alkua jos vastaavaa sääolojen vaihtelua on kaivettu esiin ja estimoitu vuosituhantisista maakerrostumista? Talouskasvun ei odoteta laantuvan, vamos, katse Kiinaan ja Intiaan, amiga mía, lääketieteen, tietotekniikan, uusien teknologioiden kehitys, mikä sen pysäyttäisi juuri nyt? Ennen pitkää löydämme uusia ympäristöystävällisempiä energiamuotoja ja opimme valjastamaan ne edullisesti talouden ja teollisuuden käyttöön, sitä ennen ydinvoimaa.
Tuskastun sanavaraston puutteesta, näistä asioista en argumentoi luontevasti edes suomeksi, mutu korvaa edelleen liiaksi kovan tiedon (toisaalta en jaksa väheksyä sitäkään tekoihin initoijana, meitä on niin moneksi, minä aktivoidun tunnevetoisesti, joku toinen tietopohjalta, mutta pätevään argumentointiin mutu ei riitä). Keskustelu siirtyy neutraalimmille alueille, olemme edelleen hyvät ystävät mielipide-erosta huolimatta, mutta keskustelunpätkä muistuu mieleeni tänä aamuna kun mietin Tsernobylia ja omaa tuulivoima-sähkösopimustani.
Samasta pyhäpäivän numerosta luen kuinka tuulivoimaa kannatetaan, noin niinkun periaatteessa, mutta sillä todellisesti tuotettavan sähkön osuus Suomessa on edelleen häviävän pieni. Onko tässä mitään mieltä? Kulutan kallista sähköä, maksan laskua kahdelle energiayhtiölle (Helsingin Energia on mustasukkainen eksä, siirtosopimus linkittää meidät yhteen edelleen), mutta muutos mihinkään olennaiseen verrattuna, konkreettisesti, on naurettavan pieni. Vai onko olennaista se että tiedostan, että tajuan edes pohtia vaihtoehtoja kuluttamiselle? Ei se minusta vielä riitä. Mutta en myöskään pääse tästä puusta pitkälle omin avuin, siksi kai pikkuhiljaa pyristelen eroon joukkoonkuulumisen-kammostani ja kansalaisaktivoidun, hitaasti mutta aktivoidun.
Tuulivoimasta merenrantaan.
Sula meri edessämme kääntää auringon säteiden suuntaa elävämmin kuin luminen jää jonka viimeksi tältä kohdalta näin. Talvikevät on kadonnut, vihreä on lähellä. Viikon päästä on vappu, ihmiset toivottelevat jo työnjuhlaa toisilleen, viimeksi eilen joogasalin pukuhuoneessa. Sisko on keittänyt kahvit, minä paahdoin leivät, olemme sopineet aikaisemmin viikolla sunnuntaiaamun piknikistä.
Näin ei ole istuttu aikoihin. Lapaset takamuksen alla kalliolla, aamukahvit auringossa. Siskon kanssa kahden. Muki lämmittää sormia, vaikka kylmä ei ole muutenkaan, tunnen ylipukeutuneeni. Hiljalleen ohjaan puhetta tiettyyn suuntaan, tökin varovasti haavakohtaa etsien. Haluan löytää sen, isosiskon huolella tarkistaa missä kohtaa erotoipumista mennään. Hiljaisuutta seuraavista kyyneleistä tiedän onnistuneeni, etsin sanoja, laastarirullaa. Sovitan molempia, pilkon kysymyksin siskon oloa, puristan lisää, tiukkaan asioita joilla arvelen olevan merkitystä. Hetkien välit istumme vaiti. Siskon kanssa se on helpointa koko maailmassa, olla ilman sanoja. Silti toivoisin osaavani roolini paremmin, toivoisin tietäväni paremmin mitä sanoa, rakentaa varmuudesta syntyvän lohdun sanotun taakse. Enkä voi tietää onnistunko, en ainakaan tänään, mutta jatkaessamme aurinkoista rantakatua keskustaan päin tunnelma on jo kepeämpi. Tällä haavaa elämä on tätä haavaa. Myöhemmin se ehkä kuivuu ruveksi, joka kutiaa ja rapisee pois. Jättää auringossa vaaleana säilyvän arven, ja myöhemmin tulee uusia. Mistä mikäkin kolhu, sen ehkä unohtaa.
Kommentit