Lisää näitä päiviä
Metrossa matkalla itään näytän hymylleni vaunun ikkunasta avautuvaa harmaata maisemaa, hienotunteisesti sitä viereisen penkkiryhmän pariskunnalta piilotellen. Vieruspenkin mies on juuri saanut tekstiviestillä tiedon tutusta illan juhlissa linnassa, "Saaralla on pinkki puku päällä, soittavat siinä ja siinä salongissa.." ja tivaa nyt puolisoltaan mikä se semmoinen pinkki on, "kovalla peellä"? "Joku värihän se on mutta mimmonen?"
Siinä hetkessä kysymys tuntuu hymyyn asti huvittavalta, mutta muistuessaan mieleen myöhemmin iltapäivällä kertoo myös jotain keskeistä vähässä valossa elämisestä. Kotimatkalla, kaksi tuntia Uutelan rantoja kierrettyämme, muuttuu maisema hetkeksi mustavalkoiseksi, laskeutuva hämärä imee itseensä voimattomat värit tien reunakastaleiden nurmipeitteistä ja likaisten autojen kyljistä. Metron sukeltaessa Herttoniemen asemalle mies miettii ääneen miten afrikkalaisen kävisi, jos hänet yhtäkkiä vetäistäisiin tämän pimeyden keskelle.
Omaan mantereella oleskeluunsa liittyvät muistot paikallisten kirjavista asuista, auringon kanssa kilpaa hehkuvista väreistä ja kuvioista tuntuvat istuvan kovin huonosti siihen harmaaseen, jonka halki oranssi mato meitä kiidättää. Toisaalta eteläisen pallonpuoliskon polttava valo oli myös imenyt itseensä ne vaatimattomammat värisävyt joita valkoinen mies kantoi yllään, beigen värisissä maastohousuissa, vaaleissa hiuksissa, ihollaan. Pinkin problematiikka tuntuu tässä valossa, tai valon ja värien puutteessa ihan ymmärrettävältä.
***
Mies on ottanut asiakseen vahtia päiväohjelmaani nyt kun olen toipilas, ulkoilua päivittäin ja riittävästi lepoa. Itsenäisyyspyhän suoma vapaapäivä salli tutkimusmatkan kotirantoja pidemmälle, joten suuntasimme metrolla Vuosaareen ja siitä jalan Uutelan luontopoluille. Idän pääteasema oli molemmille uusi kokemus vaikka itäinen Helsinki muuten on tuttua seutua. Rantaanpäin metrolta suunnistaessamme tuli viimeisimmän Kuukausiliitteen mainostama Cirrus-tornin miljoonakämppä väkisinkin nähtyä.
Puolivalmis tornitalo jökötti kauppakeskuksen nurkalla kuin vuoroaan odottaen, yksinäisenä jättiläisenä yhden tornin jonossa. Monumentaalisen joulukalenterin tähän mennessä valmiiksipinotut 17 kerrosta oli numeroitu isoin punaisin numeroin. Ei voinut olla ajattelematta poksahtamiseen asti puhellettua saippuakuplaa kun mietti itsensä asumaan neljännen kerroksen kulmahuoneistoon, aikatauluttamaan aamunsa alla suhahtavien metrojen mukaan ja juomaan kahvinsa kauppakeskuksen katonharjaa katsellen, kolmekymppinen lainakirja piirongin laatikossa piilossa.
Tuttu meri odotti meitä tuulisessa habituksessaan Aurinkolahden kummatunnelmaisen kortteliston läpi kuljettuamme. Kumma siksi, etten 70-80-luvun tasapäistäneessä lähiössä itse kasvaneena osannut päättää miksi seutua kutsua. Viiden minuutin kävelymatkalla olimme ohittaneet koko kirjon kaakeloiduista kaupungin vuokrataloista rantabulevardin pärjääjäkerrostaloihin, joiden lasitetut, lämmitetyt parvekkeet on sisustettu vuoroin sisätiloiksi, vuoroin pienpuutarhoiksi rottinkisine sohvakalustoineen ja minipuineen.
Mäntymetsäisillä kallioilla liukastelu sai kuitenkin unohtamaan uudisasuntojen aiheuttaman ihmetyksen, meren vieressä kävellessä oli helppo hengittää. Kotona lenkin jälkeen kömmin peiton alle päiväunille ja heräsin onnellisena. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta nukahtamisongelmaisen ja muutenkin unihäiriöisen syksyn jälkeen levollisena herääminen on pieni liputuksen aihe.
Pukuloisto jäi tänä itsenäisyyspäivänä väliin, mutta tuli korvattua koruttomalla mutta lämmöllä valmistetulla illallisella; maa-artisokka-palsternakkakeittoa, hymyilyttävän hyvää "ekakerta"pastaa ja punaviiniä.
"Tarvitset lisää näitä päiviä." sanoi mies mietteliäästi portviinilasillisen takaa kun istuimme ruokaa sulatellen ajatuksissamme olohuoneessa kynttilänvaloon tuijottaen. Tarkoittaen tietysti ensisijaisesti reippailua ulkoilmassa ja päiväunia. Niin, ei vastaansanomista.
Siinä hetkessä kysymys tuntuu hymyyn asti huvittavalta, mutta muistuessaan mieleen myöhemmin iltapäivällä kertoo myös jotain keskeistä vähässä valossa elämisestä. Kotimatkalla, kaksi tuntia Uutelan rantoja kierrettyämme, muuttuu maisema hetkeksi mustavalkoiseksi, laskeutuva hämärä imee itseensä voimattomat värit tien reunakastaleiden nurmipeitteistä ja likaisten autojen kyljistä. Metron sukeltaessa Herttoniemen asemalle mies miettii ääneen miten afrikkalaisen kävisi, jos hänet yhtäkkiä vetäistäisiin tämän pimeyden keskelle.
Omaan mantereella oleskeluunsa liittyvät muistot paikallisten kirjavista asuista, auringon kanssa kilpaa hehkuvista väreistä ja kuvioista tuntuvat istuvan kovin huonosti siihen harmaaseen, jonka halki oranssi mato meitä kiidättää. Toisaalta eteläisen pallonpuoliskon polttava valo oli myös imenyt itseensä ne vaatimattomammat värisävyt joita valkoinen mies kantoi yllään, beigen värisissä maastohousuissa, vaaleissa hiuksissa, ihollaan. Pinkin problematiikka tuntuu tässä valossa, tai valon ja värien puutteessa ihan ymmärrettävältä.
***
Mies on ottanut asiakseen vahtia päiväohjelmaani nyt kun olen toipilas, ulkoilua päivittäin ja riittävästi lepoa. Itsenäisyyspyhän suoma vapaapäivä salli tutkimusmatkan kotirantoja pidemmälle, joten suuntasimme metrolla Vuosaareen ja siitä jalan Uutelan luontopoluille. Idän pääteasema oli molemmille uusi kokemus vaikka itäinen Helsinki muuten on tuttua seutua. Rantaanpäin metrolta suunnistaessamme tuli viimeisimmän Kuukausiliitteen mainostama Cirrus-tornin miljoonakämppä väkisinkin nähtyä.
Puolivalmis tornitalo jökötti kauppakeskuksen nurkalla kuin vuoroaan odottaen, yksinäisenä jättiläisenä yhden tornin jonossa. Monumentaalisen joulukalenterin tähän mennessä valmiiksipinotut 17 kerrosta oli numeroitu isoin punaisin numeroin. Ei voinut olla ajattelematta poksahtamiseen asti puhellettua saippuakuplaa kun mietti itsensä asumaan neljännen kerroksen kulmahuoneistoon, aikatauluttamaan aamunsa alla suhahtavien metrojen mukaan ja juomaan kahvinsa kauppakeskuksen katonharjaa katsellen, kolmekymppinen lainakirja piirongin laatikossa piilossa.
Tuttu meri odotti meitä tuulisessa habituksessaan Aurinkolahden kummatunnelmaisen kortteliston läpi kuljettuamme. Kumma siksi, etten 70-80-luvun tasapäistäneessä lähiössä itse kasvaneena osannut päättää miksi seutua kutsua. Viiden minuutin kävelymatkalla olimme ohittaneet koko kirjon kaakeloiduista kaupungin vuokrataloista rantabulevardin pärjääjäkerrostaloihin, joiden lasitetut, lämmitetyt parvekkeet on sisustettu vuoroin sisätiloiksi, vuoroin pienpuutarhoiksi rottinkisine sohvakalustoineen ja minipuineen.
Mäntymetsäisillä kallioilla liukastelu sai kuitenkin unohtamaan uudisasuntojen aiheuttaman ihmetyksen, meren vieressä kävellessä oli helppo hengittää. Kotona lenkin jälkeen kömmin peiton alle päiväunille ja heräsin onnellisena. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta nukahtamisongelmaisen ja muutenkin unihäiriöisen syksyn jälkeen levollisena herääminen on pieni liputuksen aihe.
Pukuloisto jäi tänä itsenäisyyspäivänä väliin, mutta tuli korvattua koruttomalla mutta lämmöllä valmistetulla illallisella; maa-artisokka-palsternakkakeittoa, hymyilyttävän hyvää "ekakerta"pastaa ja punaviiniä.
"Tarvitset lisää näitä päiviä." sanoi mies mietteliäästi portviinilasillisen takaa kun istuimme ruokaa sulatellen ajatuksissamme olohuoneessa kynttilänvaloon tuijottaen. Tarkoittaen tietysti ensisijaisesti reippailua ulkoilmassa ja päiväunia. Niin, ei vastaansanomista.
Kommentit