torstaina, heinäkuuta 24, 2014

nostan nyrkin pojan naaman eteen, ovat melkein samankokoiset. ele on voimakas ja uhkaava, oma käsi vieras ja tuttu yhtä aikaa.

tämä voi rikkoa naaman, ymmärrätkö. kun tällä lyö niin se sattuu aina. tällä kun lyö niin menee rikki.

ai voiko rikkoa kiveäkin, poika innostuu. ei voi, kivi rikkoo nyrkin, silloin sattuu omaan käteen. tiedän koska olen kokeillut. ai miks, ai miten?
kukaan ei kertonut minulle. nyt minä kerroin sinulle.

pojat tappelevat, isoveli ei malta olla lyömättä takaisin vaikka tietää että isomman vastuu on suurempi.

uuvuttaa, eikö voisi rakentaa pirstomisen sijaan, itsekin. osata enemmän, eleillä, katseilla, sanoilla.

uutisten maailma on täynnä silvottuja ruumiita, humalaisia hulluja päätöksiä ampua ohjus, viiltää ammottava haava omaisille sietää loppuelämäkseen. näitä on niin paljon, yksi haava, yksi airon sipaisu surun meressä.

ilmassa viuhuvat pikkuautot, ylipäänsä materia joka irtoaa pinnasta. pommii!! tupperwaren kansi kalahtaa lattiaan toisessa päässä olohuonetta.

minä uskon näihin poikiin, näen heissä ihmisen joka päivä monta kertaa. ihmisellä tarkoitan kykyä tuntea surua, tuskaa, myötätuntoa, katumusta. silti etenkin väsyneenä suren tätä rallia, onko pakko rikkoa, uhalla mäiskiä ja lällättää tajutakseen, että osa tuhosta on lopullista, että sattuu kipeästi vaikka ei tule verta, että sattuu vielä syvemmin kun sanoo rumasti.

muurahaisia maailma täynnä. suurimmissakin saappaissa.