torstaina, elokuuta 22, 2013

olisin halunnut olla siinä metrossa
ajatukset ja ikävä
ajavat peräkkäin ohi mukulakivetyllä kadulla
mikään ei pysähdy, paitsi raitiovaunu

tämä jää kesken, niin kuin sekin

uskallanko myöntää puiset jalat
sementtiin upotetun sielun tai mikä se nyt on
ihmisen merkitys toiselle

lapset huutaa aika on täysi pyykkipata kiehuu yli

sunnuntaina, elokuuta 11, 2013

Haaveilen toisinaan lottovoitosta, sen suuruisesta jolla maksaisi asunnon ja saisi puhallettua vuoden päivätyöttömän kuplan jossa kellua. Jos minulla olisi aikaa liikkua vain omien ajatusteni nopeudella, olisiko niistä mahdollista muodostaa kokonaisuus? Kaikessa banaaliudessaan lottovoitosta haaveilulla on lohduttava voimansa. Ehkä siksi että se on yksi harvoista nimetyistä haaveistani niin kauan kuin muistan. Se on myös absurdiudestaan huolimatta konkreettisempi kuin usea muu pyynnöstä nimetty haave.

On sunnuntai-ilta. Loman viimeinen ilta. Lapset nukkuvat kahdessa kerroksessa. Hiki otsalla ja sileät kasvot uneen suunnattuina.

Sain keväällä kirjan josta otin talteen yhden sivun. Siinä oli ajatus joka tuntui kannattelevan.

Oma lapsi, siltä äidistä tuntuu,
on oikeastaan osa häntä itseään.
Tämä kuva voi syntyä jo ennen lapsen syntymää
ja tietenkin vahvistua sen jälkeen.

Ensi askel olisi oivaltaa, millainen lapsi todella on.
Sillä ei lapsi suinkaan ole laajentunut minä,
Lapsi on muuta, jo äidin kohdussa
hän on oma erillinen ihmisensä, jota on
suojeltava ja samalla autettava vapauteen.
Lapsi tuo kaiken itse mukanaan, kohtalonsakin.
Alusta saakka lapsella on jo lopullinen leimansa.

Antaa tilaa, päästää vapauteen - 
yhtä paljon se on isien
kuin äitienkin tehtävä.
Antaa enemmän myöten, kajota asioihin yhä vähemmän.
Tahtoa vähemmän, olla enemmän läsnä.
Emme me yksin lyö leimaamme lapseen,
ei meidän ole määrä yksin luotsata.

Tästä voisi alkaa tie,
joka johtaa karhuemon rakkaudesta
kohti ihmisen rakkautta.

Sivun toisella puolella on toinen teksti joka läpäisee ihon, on tuttu toisaalta, mutta yhä merkityksellisempi näin löydettynä.

Lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun hoivassasi,
he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voit antaa kodin heidän ruumiilleen,
mutta et heidän sielulleen,
sillä heidän sielunsa koti on huomispäivä,
johon sinä itse et voi astua.
Voit yrittää olla heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä kaltaisiasi.
Sillä elämä ei liiku taaksepäin
eikä seisahda eiliseen.
Sinä olet kaari, jolta lapsesi lähtevät
elävinä nuolina lentoon.
Anna kaaren kädessäsi 
merkitä iloa.

Huomisessa odottaa arki, syksympi todellisuus. Haluan, päätän. Toivon, että kurotan kaiken keskeltä iloon, itseni vuoksi, lasteni.