torstaina, elokuuta 02, 2012

istuin elämän tarkoituksen päälle iltapäivän ruuhkabussissa. väsyttää, tietävät uutiset kertoa. lisättäköön, että bussin hikisessä penkissä istuessa katson sameasta ikkunasta ulos ja näen auringon ja ihmisen hakkaamat kasvot ratikkapysäkillä. miettiikö tuo puistojen mies elämänsä tarkoitusta koskaan on saman tekevää, tuskin asian miettiminen muuttaa sen arvoa. mutta minä mietin tuon miehen elämää, ja omaani, ohimenevästi. yllättäen elämän tarkoitus on minulle ihan selvä ja konkreettinen asia. se on ihmisen korkuinen ja siihen kuuluvat koti, työ ja tärkeät ihmiset.


**


tuuli vaihtaa pilviä uusiin, istun leikkipuistossa. väsyttää kammottavasti. taivas on kevyt, tuuli sininen ja on kesä yhä vielä. lapset keinuvat konttaavat heittävät hiekkaa. hiekkalaatikolla äiti ja isä leikkivät lapioin ja ämpärein vaaleanpunaisiin puetun lapsen kanssa joka on suurin piirtein vuoden nuorempi esikoistani, vieressä tuplaleveät vaunut joissa parku on pientä mutta repivää, ihan vasta syntynyttä. 


vaaleanpunainen itkee, ei halua ja haluaa samaan aikaan. isä on rauhallinen, äiti on rauhallinen, tekevät lähtöä. tuosta kuvasta tajuan miten yksin olen oman esikoiseni jättänyt, pakosta, riittämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttäni. tai syyllistymättä, jos pystyn, miten yksinäinen on olo tuolla vaaleanpunaisiin puetulla jonka äidillä on kaksin käsin töitä kahdessa pienemmässä. elämä heittää hiekkaa silmiin vaikka sitä miten uhmaa. 


olen loputtoman helpottunut että kuopuksen vauvavuosi on elettyä elämää. haluan ehtiä halamaan lohduttamaan heittämään palloa ihanan esikoiseni kanssa useammin. haluan olla reilumpi, vähemmän räjähtävä ja raivoava, enemmän naurava äiti ja ihminen yleensä.