sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2012

Siivoan kellarikomeroa, kymmenen vuoden arkistointivelvollisuus on tullut täyteen. Käy kuten aina tällaisten projektien kohdalla, muistot tarraavat takiaisina hihansuuhun ja lahkeeseen. On ahdasta, kuumaa ja pölyistä. Ajatukset juuttuvat kuitenkin jokaisen paperinipun kohdalle.


Jätesäkki syö menneen ajan mukisematta - sileämmät otsat, epäselvät haaveet, iloinen, suloinen vaihto-oppilaan vapaus. Graduliturgia, tilastotieteen metodit, kirjoittajakoululaisen poikkipuoliset muistiinpanot, kasan printattuja runon puolikkaita. Ala-aste aikaiset kiiltokuvat ja Atlantin rannoilta kerätyt simpukat päätän lahjoittaa pojan tarhaan. Äidin kanssa käydyn kirjeenvaihdon kohdalla alkaa itkettää. Ajat sekoittuvat, rakkaus joka kiinnittää ihmiseen, myös minut itseeni, miten siitä pitäisi äitejä kiittää. Miten ohueksi tunnen oman äitiyteni alkumetreillä räpiköinnin. Yhtäkkiä ihmiseen kaadetaan kaikki mitä on. Vastuu on musertava, miten sen voi ymmärtää ja osata työstää, jakaa, rajoittaa jokaiseen hetkeen sopivassa suhteessa. On ikävä poikaa joka on ollut kaksi yötä mummin matkassa mökillä. 


Äiti minä olen sinusta ylpeä, sanoo mökiltä tuoksuva poika ja rutistaa tiukemman otteen kaulasta kun pääsee syliin bussiterminaalissa. Vajaa kolmevuotias on ylpeä eli onnellinen.
Suihkulähteeseen sisäänrakennettu nauru herää kesken kaupunkikävelyn Vesi hyppii, lapset juoksevat, vain pronssiset leijonat makaavat laiskaa, kosketusten kiillottamaa siestaansa. Juostaan vielä, ja vielä ja vielä ja vielä. Kato äiti, mä oon näin nopee.

Äitien ikiaikaiset askeleet aamuyöstä katon läpi kun kerrosta ylempänä kiirehditään sulkemaan öinen ukkonen ulkopuolelle nukkuvan huoneen. Valvon omieni unta samaa sadetta kuunnellen. Nukkuvan yllä putoava varmaotteinen sade, pisarat, sormenpäät paljaalla selällä juuri ennen kuin nukahdit. Puhallan kuumaan niskaan hiljaa, miten minä muutenkaan kertoisin kaikkein tärkeimmän.

Matkalla on monta kotia. En lakkaa ihmettelemästä ihmisen kykyä sopeutua nopeasti muutokseen, lapset nukkuvat hyvin, siitä sen tietää. Itse sopeudun kylmään kivilattiaan kolme päivää hitaammin kuin yksi- ja kolmevuotiaat.

Matkalla alkaa helposti katsoa eteensä kuin romaania kirjoittaisi, ihmisiin lukee satunnaista samankaltaisuutta, pukee vastaantulevalle suuremmat ääriviivat ikäänkuin. Oikeastaan haluaisin lukea kaiken näkemäni vaikkapa Nemirovskyn kirjoittamana. Yksinkertaisella lauseella sanotaan kaikki mitä inhimillisesti tarvitsee ympäristöstään ymmärtää.