Valosuukalojen ravintoympyrästä

Laiska taivas sadattaa kymmenen sentin riekaleita. Kuljen kämmenet ylöspäin, lapaselle läiskähtävän pilvenpalasen voi tuntea neuleen läpi. Puolessa välissä Aleksanterinkatua herahdan nauruun koska ihmetyksestä avonaista suutani yritetään tukkia ylhäältäpäin märällä nenäliinan kulmalla, joka kuitenkin saman tien sulaa kylmäksi noroksi, valuu leualta kaulalle.

Satusää. Töinen pahanuru on poissa kun kulmitan Senaatintorin nurkasta nurkkaan, silmillä on kiire alati laskeutuvan höyhenverhon kanssa. Kolmiulolumisade, paras. Vastaan kävelee ihmisen poikanen suu auki, kuin oseaaninen monni Thaumatichthys, hymyilen rohkaisevasti, jaamme nämä hiutaleet, molempien lasit märästä huurussa.

Kirjoittajapiirissä istun tietämättäni Andorran vieressä, joka vasta Timon kunniaksi istuttujen juomien äärellä paljastaa blogiminänsä. Kotimatkan kertailemme päivänsankarin kanssa verkottumisiemme historiaa, päivä on ollut pitkä mutta farkkujen alla sukkahousuista vapaa sääri nousee kevyesti pitkiin askeliin.

Jossain välissä taivas on tiputtanut lopunkin harmaan niskastaan, katu niellyt kaiken mukisematta. Kattojen päällä kuu. Melkein puolessa, kirkas sirppi kissan kynsi.

Aamulla menen näyttöön.